Elämänhallinta hakusessa?

Tukka likasena ja koti sotkussa. Mä oon niin kyllästynyt kaikkeen. Mua ei motivoi kissankarvapallot tai leivänmurut pöydällä. Entinen minä oli hyvin tarkka, suorastaan tyranni siivouksen suhteen. Mikään ei saanut olla väärässä paikassa. En väitä, etteikö se edelleenkin häiritsisi. Nyt en vain jaksa enää valittaa enkä välittää. 

Ihan sama. Niin se sanoo, se diagnoosin saanut minä. Ihan saatanan sama. Arvon tunne on nolla. Sotku suututtaa ja ahdistaa eikä taatusti auta tähän uupumuksen, univaikeuksien ja masennuksen sekamelskaan. Koti on aina ollut mun lempipaikka. Nyt koti on lähempänä hylättyä tankkausasemaa. 

Mitä muhun tulee, samaan tapaan taidan jaksaa mun ulkoista olemusta huoltaa. Milloin mä viimeks pesin hiukset? Mä en muista. En kyllä muista sitäkään, mitä mä tänään söin aamupalaksi. Eilen tuli ongelmia hahmottaa viikonpäivää. Onneksi on tekniset laitteet, joista vuorokauden ajankohdankin voi tarkastaa. Mitä olis arki ilman post-it-lappuja ja muita muistin apuvälineitä... 

Mä eilen keksin kuvauksen tälle mun elämänvaiheelle. Mä oon kuin auto tai se kuski, joka ajaa kaasu pohjassa (olen töissä). Kukaan ei edes tajua, että oikeesti bensavalo vilkkuu jo, koska bensavalon mittari näkyy vain auton sisällä, ei ulkopuolella (kulissi; kyl mä pärjään). 

Yhtäkkiä se bensa sit loppuu ja väkisin työnnän auton niin pitkälle, että näkyy bensis (ylitekemistä töissä viimeisenä päivänä ennen vapaita). Ja arvatkaa pysäytänkö mä ketään kiireiltään auttamaan? No en tietenkään. En ihan vielä. 

Sit, kun mä pääsen hikisenä ja väsyneenä bensikselle (eka vapaapäivä), mä romahdan istumaan nojaten auton kylkeen,  itken ja kiroilen huutaen sille autolle. Kun jaksan lopulta nousta ylös, potkin sitä vielä varmuuden vuoksi renkaisiin, isken nyrkkiä konepeltiin ja paiskon sen ovia niin, että ikkunat helisee. 

No seuraava homma on tankata auto. Taas joudun työntämään autoa muutaman metrin, että pääsen pumpulle. Saan valittua oikeen letkun ja tankatessa alan miettiä tän matkan mielekkyyttä (terapia). 

Yritän tankata autoa parhaani mukaan (toinen vapaapäivä). Bensaa vaan liruu pienellä paineella piiitkän aikaa. Koko ajan pelkään, että tankki ei tuu täyteen tai mulla ei oo varaa maksaa koko tankillista. Ja niinhän siinä yleensä käy, että jompi kumpi toteutuu. Siinä mä sitten liruttelen bensaa pikkuhiljaa ja yritän laskea euroja lompakon pohjalla (loput vapaat). 

Joskus käy niin hyvin, että sinne hylätylle asemalle tulee joku toinenkin, joka maksaa mun bensat tai antaa mulle lisäkanisterillisen omasta varastostaan (lähipiirin tuki, juttelu, huomiointi, hyvä ruoka, läheisyyden tunne, hyvin nukuttu yö, ilonen asia, ulkoilu). Sen jälkeen hyppään hyvillä mielin taas liikenteen sekaan ja alotan alusta (takasin töihin ja lisään kaasua).

Niin, semmosta se välillä on näiden tunnekiemuroiden ja rajun väsymyksen kourissa tää elämänpätkä. 

Nyt on kuitenkin tulossa iso iso kanisteri bensaa kotisiivouksen muodossa! Ehkä saan sen voimalla taas pestyä hiuksetkin!