Pohdintaa itseapuoppaista

Jokainen uupumuksen rajalla häilyvä ihminen on joskus melko varmasti lukenut ja kuullut, kuinka pitää olla armollinen itselleen. 

Kuuntele itseäsi. 

Sinä riität. 

Olet hyvä juuri noin. 

Ole oma itsesi. 

Muista vain hengittää. 

Ole kiitollinen. 

Näitä lauseita hoetaan lähes jokaisessa mediassa. Mitä se tarkottaa? Mä itse pidän näitä hokemia lähinnä aikuisten itselleen kehittämänä positiivisen psykologian muoti-ilmiönä. Kenties ne on kehitelty vastineeksi työnantajien kriteereille, joita työpaikkailmoituksissa vilisee, esim. joustava, paineensietokykyinen, itseohjautuva, itsenäinen, aktiivinen, positiivinen, reipas, ongelmanratkaisukykyinen, laajoja kokonaisuuksia hallitseva, yhteistyökykyinen, vuorovaikutustaitoinen, sopeutuva.. Täydellinen työntekijä. 

Myös siviilielämä vaatii nykyään paljon. Media vilisee täydellisiä koteja, täydellisiä äitejä, mallioppilaita, täydellisiä vauvoja, täydellisiä kattauksia, supertehokkaita treenaajia, ensiluokkaisia lomia, huippusuorituksiin yltäviä urheilua harrastavia lapsia, huippuammattilaisia. Vakavasti sairastuneetkin esitetään mieluusti taistelijoina ja vakavasta sairaudesta toipuneet rohkeina sankareina. Mitä, jos se äiti tai sairauden kanssa elävä ei koe niin? Onko hän huonompi? Tunteeko hän syyllisyyttä? Haluaako hän luovuttaa? Tuleeko hänelle suorituspaineita?

Positiivisessa ajattelussa ei ole musta mitään vikaa, mutta joskus tuntuu, että millekkään muulle ei ookaan enää tilaa. Jos sä uuvut, niin sekin pitää vääntää heti siihen suuntaan, että no tästä on vaan matka ylöspäin tai nyt sä ootkin sitten uuden oppimisen edessä. Ja näin siitäkin saadaan suoritus. Mediastakin välillä voi lukea, kuinka herra X sairastui vakavaan masennukseen ja otti kikka kolmosen käyttöön ja toipui hämmästyttävää vauhtia. Toinen esimerkki on kuinka köyhästä rääsyläisestä tuli upporikas muutamassa vuodessa. Mitä näitä lukiessaan tuntee 10 vuotta vakavaa masennusta poteva tai asunnoton ihminen?

Myönnän, että kun on pohjalla, kannustava tuki lähipiiristä on parasta, mitä voi saada siinä hetkessä. Asioista jutteleminen auttaa. Eikä se rooli lähipiirilläkään helppo ole. Aina ei silti tarvita niitä sanoja. Pelkkä konkreettinen näyttö siitä, että toinen on siinä, jos tarvitsee, auttaa. 

Auttajiakin on monenlaisia. Joku tarjoaa mielellään rahallista tukea, toinen tarjoaa lämmintä ruokaa, kolmas haluaa kuulla toisen kuulumisia, neljäs etsii materiaaleja ja kertoo mitä kannattaa tehdä, viides järjestää kotiapua ja kuudes lähtee lenkkikaveriksi. On joskus vaikeeta tietää, millanen tuki toimii ja mitä toinen toivoo. 

Uupunut ei tarvitse heti tavotteita elämäänsä, joka just sillä hetkellä tuntuu niin vaikeelta, ettei ehkä jaksa edes sängystä ylös? Usein näistä mediatarinoistakin tulee semmonen mielikuva, että pitää  tavotella jotain. Jotain, jossa voi olla parempi ja toimia paremmin. Miksi se, missä just nyt ollaan, ei riitäkään? Joskus todella tarvitaan se toinen ihminen vain nostamaan sängystä ylös. Se voi olla se päivän ainoa aktiviteetti.

Ymmärrän kyllä sisäisen motivaation tavoitteet, mutta en sitä, että ulkopuolelta kerrotaan ohjeita kuulematta sitä ihmistä itseään ensin. Siinä vaiheessa, kun toinen kuulee, mitä uupunut itse ajattelee tärkeeksi, muodostuu toipumista tukeva suhde. Mä en usko, että alkoholistikaan voi lopettaa juomistaan ulkopuolelta tulevan tavoitteen vuoksi. Hänellä pitää olla ensin se oma sisäinen motivaatiota asettaa itselleen tavoite, jota lähipiiri voi alkaa tukemaan. 

Kuka onkaan ollut niin viisaas, että on keksinyt nää oma-apu-lauseet? Lauseet, jotka voi parhaimmillaan helpottaa ihmisen tukalaa oloa ja pahimmillaan hämätä pois ajatuksesta, että ympäristötekijöilläkin on jonkunlainen osa yksilön kuormittuessa. 

Pitäiskö sittenkin ajatella esimerkiksi sitä, että ehkä työnantajat pitää työntekijöitään liian tiukoilla? Että ehkä alati lisääntyvä työmäärä ja koveneva tahti vaatisi panostuksia rahoituksen ja lisätyövoiman kautta. Pitäiskö sittenkin muistaa, että yksilö ei oikeesti olekaan täysin yksin vastuussa siitä, tuntuuko oma elämä hyvältä? Pitäiskö paremmin tiedostaa, ettei ihminen tahallaan ole mieleltään epävakaa? 

Kertooko nämä minä riitän - ajatukset siitä, että ihmisillä on yleisesti lisääntynyt tunne riittämättömyydestä ja siksi tämmöiset lauseet tuntuu lohduttavilta? Tässä on hyvä myös pohtia ajatusta siitä, kenelle yksilö on riittävä ja kenelle yksilön pitää riittää. Kenelle sä haluat riittää? Mitä sä käsität sanalla "riitän"? Mitä se tarkoittaa sun yksityiselämässä? Mitä se tarkoittaa sun työelämässä? Mitä se tarkottaa sun terveyden kannalta? Kuormittuminen on monen tekijän summa. Riittäminen on monitahoinen tila. 

Mä ite ajattelen, että tarve synnyttää aina jotain, jonka avulla saadaan tarve tyydytettyä. Se on vähän sama kuin hidastetöyssyt ajotiellä. Autot ajaa liian kovaa -> tarve saada nopeudet alas -> lisätään töyssyjä -> nopeudet laskee töyssyjen kohdalla. Eihän töyssyillekään oo tarvetta, jos ajetaan nopeusrajoitusten mukaan ja turvallisuus edellä. Joskus tosin hidasteet voi olla myös ennaltaehkäisevä toimi. 

Työntekijöiden, äitien, isien, nuorten ja lasten yleisen kuormittumisen lisääntyessä on tullut tarve kehittää itseä rauhoittavia lausahduksia. Jos elämä olis kaikinpuolin tasapainoista ja reilua sekä henkisesti siedettävää, jopa ihanaa, olis ehkä vähemmän näitä itseapuoppaitakin. Sanon kuitenkin vain  "ehkä". Mähän en sitä voi tietää. Hyvinvointiin tarvitaan myös ympäristön muutoksia ja konkreettisia tekoja, oli se sitten raha tai lääke. Voitaisko me paremmin myös silloin, jos me kuultais toisiamme herkemmin?

Jos hengittäminen todella olis apu kaikkeen, meillä ei varmaan olisi näin paljon pahoin voivia ihmisiä.