Riittikö mun hoitaja mulle? Riitänkö mä mun hoitolapsille?

Mäkin olin joskus se pieni lapsi, jonka oli tosi vaikee herätä aamulla aikaisin. Oli vaan jaksettava lähteä hoitoon. Mä muistan, että mua piti tulla herättämään monta kertaa ja joskus ihan väkisin nostaa sängystä ylös. Se oli ihan hirveetä enkä edelleenkään tykkää nousta heti silmien auettua. Mä haluun heräillä rauhassa. Mä tarviin aikaa ja hellyyttä. Lempeä herätys toimii mulle, mutta se, että peitto vaan revittäis pois ja käskytetään niin kiukkuhan siitä tulee. 

Mä tajuun hyvin, että väsyneen lapsen päiväkotiin tulon hetki on erityisen tärkeä. Herääminen on voinut olla takkuista ja kaikki on ollut väärin päin. Vanhempikin saattaa olla kireänä. Silloin multa pitää löytyä ymmärrystä, empatiaa, myötäelämisen taitoa ja lämpöä tätä lasta ja vanhempaakin kohtaan. Mun on hyvä osata ikään kuin synkronoitua lapsen tahtiin. Ei siihen tarvita välttämättä heti keskusteluja vaan lämmintä välittävää syliä ja lähellä olemista. Myös katsekontakti auttaa lasta huomaamaan, että mä näen hänet. Mä koen myös tärkeeksi sen, että mä huomioin lapsen käyttämällä hänen nimeään ja näyttämällä koko olemuksella, että hän on tervetullut. Näin se päivä tästä pikkuhiljaa lähtee käyntiin. 

Vaan mitäpäs, kun olet siinä yksin jo valmiiksi ison lapsiryhmän kanssa, puhelin piippaa, kuivaksi opettelevalle pikkumyylle tulee pissavahinko ja pari aamuvirkkua eemeliä herpaantuu äsköisestä kivasta satuhetkestä aikuisen otettua vastaan se aamu-uninen nuuskamuikkunen. Nyt nää eemelit onkin saaneet idean juosta huonetta ympäri... Tulepa siinä sanomaan, että sinä riität.

Kun mun syli on aamuhämärässä täynnä ja päiväkotiin tulee vielä pari pikkuista lisää, joilla on sylintarve vanhemmasta eroamisen hetkellä, on hirvittävän vaikea miettiä nopeesti, mikä on mun siirto. Mä nään vanhemmastakin, että on vaikea lähteä, kun ei ole varma, mitä lähdön jälkeen tapahtuu. Mun pitää siinä tilanteessa vaan karusti arvottaa, kuka kaipaa sitä syliä eniten, vaikka tarve onkin tosiasiassa jopa viidellä pikkuisella yhtä aikaa. Tulepa siinä sitten sanomaan, että sä riität. 

Mä oon itse ollut se pieni lapsi, joka on pitänyt repiä irti vanhemmista. Oon vastustellut itkusta punaisena ja hikisenä, kun äiti tai isi piti päästää lähtemään. Mä muistan ne hetket erittäin hyvin. Sen takia nää aamutilanteet onkin mulle ihan hirveen raastavia välillä, kun lapsia on yksinkertaisesti liikaa yhdelle aikuiselle. Jokainen aamu on tietenkin erilainen ja välillä lapsia on niin vähän ennen seuraavan vuoron tuloa, että kaikki mahtuu kainaloon vilkuttelemaan heipat. Lapset on lopulta aikamoisia rohkelikkoja, kun jäävät luottavaisina päiväkotiin pitkäksi päiväksi ilman vanhempaa. Joskus joku alkaa jo aamusta puhumaan, että isi tulee iltapäivällä tai äiti tulee kohta hakemaan. Sitä sitten jutellaan monessa välissä ja näin ne vanhemmat on vähän niin kuin lapsen mukana päiväkodin tapahtumissa. 

Monella kentän työntekijöistä saattaakin olla paljon ajatuksia, kuinka tilannetta voitais korjata parempaan, mutta kun raha puhuu. Ei lasten etu tai työhyvinvointi tai laatu eikä mikään, mitä juhlapuheissa ja lupauksissa kuulee. Iät ja ajat raha on ollut se ongelma, kun on puhuttu vakaan liittyvistä parannuksista. Varhaiskasvatustoimintaa tehostetaan ja keskitetään. Lomakkeetkin voidaan uusia vaikka joka vuosi. Henkilökunnan lisäämiseen tai kehitystyön vähentämiseen ei ole rahaa eikä kiinnostusta. No nyt innolla odotellaan, miten Espoo kohdentaa vakan ja koulun budjettirahat. On myös kiinnostavaa seurata, mitä Anderssonin kokoama pyöreä pöytä tulee jatkossa tekemään asioille. 

Nyt takasin lapsen maailmaan.

Mä oon aina ollut se taustalla tarkkaileva pieni lapsi. Mä olin tosi ujo, hiljanen ja arka. Mä olin kiltti ja varautunut. Mä jännitin kaikkea ja kaikkia. Mä en ehkä edes uskaltanut kysyä asioita tai pyytää apua. Mua pelotti aina, että teen tai sanon jotain väärin. Pelkäsin, että mulle suututaan hoidossa. Toisaalta mussa kyti myös hiljainen kapinan kipinä. Mä kuitenkin tukahdutin pelot ja olin hiljaa. Mä muistan, että mä en aina uskaltanut kysyä, voinko käydä sisällä vessassa, kun oltiin ulkona. Mä en uskaltanu aina kertoa, jos mulla oli kylmä. Aiemmin kun olin siitä kertonut, mä sain kuulla, että ei täällä niin kylmä ole, kyllä sä pärjäät. Ei mua otettu syliin lämmittelemään. Ei mun kanssa juteltu. Ei mulle haettu lisää vaatteita. Ei me lähdetty sisään yhtään aikaisemmin. En saanut edes mennä rappuun lämmittelemään hetkeksi. Piti vaan kestää. Joskus itkinkin. Mä en muista mitään muuta hoitovuosien ulkoiluista, kuin että mulla oli talvisin yleensä kylmä. 

Ruokaillessa lautanen oli aina syötävä tyhjäksi. Lautasen edessä joutui istumaan keittiössä niin kauan, että kaikki ruoka oli syöty. Ei siinä mun muistin mukaan ollut poikkeuksia. Mä olin hoitolapsista isoimmasta päästä. Mulla ei ollut sielä kavereita. Mun pikkusisko oli samassa paikassa hoidossa ja muistan ikäni sen kerran, kun muiden piti jo olla menossa päiväunille ja mun sisko joutui istumaan pöydässä, vaikka ei enää halunnut syödä. Mä näin, että pikkusisko oli jo ihan väsynyt ja kuinka vaikee sen oli ottaa sitä ruokaa suuhun. Se tuntui tosi pahalta. 

Mä kävin siis perhepäivähoitajalla. Tänä päivänä perhepäivähoito ajetaan lujaa alas, mikä on harmi. Se on oikeesti tosi hyvä palvelumuoto sekä lapsille että työntekijälle. Mullakin olis voinut olla aika ihanaa, jos olis sattunut edes hippusen verran lempeämpi hoitaja. Mä en oikeestaan tiedä 80-luvun päivähoitolaista. Mä en tiedä, mitä kaikkea siihen aikaan lait ja asetukset, jotka päivähoitoa koski, sisälsi. Mä kuitenkin epäilen, että silloinen tilanne oli kuitenkin aika paljon eri kuin nykypäivänä varhaiskasvatuslaki edellyttää. Hämärä muistikuva mulla on siitä, että meitä lapsia sillä hoitajalla olisi ollut siinä ehkä 5, joista 2 oli hänen omia lapsiaan. Mulla ja siskolla oli myös 2 varahoitopaikkaa, joista toisesta mulla on outoja kokemuksia. En tykännyt olla sieläkään. Kerron vähän siitä kolmannesta myöhemmin.

Mä muistan, että mulla ei ollut kivaa hoidossa. Mä vihasin sitä. Tai ainakin opin vihaamaan pikku hiljaa. Ja niin kuin sanoin, mussa kyti kapinahenki ja lopulta se tuli ulos. Aloin tekemään pieniä ja vähän isompiakin typeryyksiä, ihan vaan ilkeyttäni. Lopulta mä rohkaistuin ulkoiluissa ja rupesin pyytämään usein, että saan käydä sisällä vessassa, koska sain aina avaimen ja kävin yksin sisällä. Mä kävinkin salaa ettimässä keittiön kaapeista karkkia ja keksejä ym. Mä söin joskus jääkaapista vaikka välipalalle tarkotettuja pannareita ja join mehua.  

Olis kauheen kiva jutella näistä muistoista vanhempien kanssa ja kysyä, miten mulla oikeesti meni silloin. Aihe kiinnostaa kovasti, kun itsekin lopulta ajauduin lastenhoitotyöhön. 

Päiväunetkin oli tylsää aikaa. Mä kun en läheskään aina nukkunut. Yhden kerran muistan käyneeni salaa olkkarissa. Hoitaja hoiti jotain puheluita keittiössä. Mä sain siis rauhassa haukata jokaisesta omenakorin ompusta palan. Käänsin aina vaan omput koriin niin päin, ettei sitä huomannut päälle päin. Sitten hiivin nopeesti takasin sänkyyn. Tästä en muista ees jääneeni kiinni. Mä muistan pitäneeni makkarissa monesti meteliä. Mä sain nukkua yläsängyssä. Koska mä en nukahtanut, niin mä hain sinne leluja ja puuhailin ihan omiani. Välillä hoitaja kävi kattomassa ja mä saatoin jäädä kiinni. Välillä mä onnistuin piilottaa lelut peiton alle ja leikin nukkuvaa. Lopulta mä keksin karata! Mä karkasin harva se päivä naapuritaloon mun hyvän ystävän luokse. Joka kerta mut sieltä löydettiin ja joka kerta tein sen taas uudelleen. Lapsen karkaaminen on varmaan jokaisen hoitajan kauhu. Harmi  kun en muista seuraamuksia.

Se, mitä mä hoitajalta olisin tarvinnut, on enemmän positiivista huomiota, yhteistä leikkiä, tukea kaverisuhteisiin, ymmärrystä, tukea itseilmaitaidoissa, empatiaa, hassuttelua ja hauskanpitoa. Mä olisin halunnut tulla nähdyksi. Mä en muista semmosia hetkiä. 

Hiljaiset ja ulkoisesti hillityt, kiltit lapset jää helposti katveeseen. Kunnes ne tekee jotain kurjaa ja epäsopivaa. Kun mä jäin kiinni pahanteosta, mut huomattiin. Se saattoi olla mun ainoa keino lopulta näyttää, että mäkin oon täällä. Vaikka mä olin isompi kuin muut, mä oisin kaivannut silti apua monessa asiassa. 

Mä koen omassa työssä tärkeeks nähdä kaikki lapset - fyysiset, äänekkäät, kiltit ja ne varautuneimmatkin. Tässä tulee taas mieleen lause "Sinä riität.". Mutta ajatteleeko ne lapset niin? Riitänkö mä ihan aikuisten oikeesti sillekin, jonka alotteisiin en ehtinytkään vastata, kun mua tarvittiin niin moneen muuhun asiaan samaan aikaan? Jos mä olisin se lapsi, todennäköisesti mun ajattelu olis paljon konkreettisempaa. Mä näkisin sen lapsen silmin niin, että hoitaja tekee nyt jotain muuta. Jotain mua tärkeempää. Arempi lapsi, niin kuin mä olin, jäis hiljaa odottelemaan taustalle. Rohkeemman lapsen  turhautuminen tilanteeseen näkyis luultavasti fyysisemmin.

Mä haluan antaa aikaa sillekin lapselle, joka ei ehkä uskalla kertoa, mitä haluaisi niin kovasti tehdä, mutta ei pysty ilmaisemaan sitä. Mä haluan antaa jokaiselle lapselle aikaa oppia yhdessä vaikka pukemaan ne housut jalkaan kiireettä. Mä haluan, että mulla on aikaa odotella ja antaa lapselle rauha leikkiä leikki loppuun. Mä toivon olevani se hoitaja, jonka mä ite oisin lapsena tarvinnut. Mä haluan olla se hoitaja, joka ei suutu itkusta tai vähättele lapsen tunnetta. Mä haluan olla se hoitaja, joka huomaa ja toimii, kun lapsi kaipaa apua. Mä haluan, että kaikilla lastenhoitajilla ja varhaiskasvatuksen opettajilla on aikaa koulutustaan vastaavaan perustyöhön. Mä haluan, että lapset saa kokemuksia välittämisestä ja aidoista kohtaamisista. Mä haluan, että lasten ja nuorten kanssa työskenteleviä arvostetaan ja palkitaan reilusti ja tasapuolisesti. Miltä tää arvokas työ tuntuu, kun jo aamulla sä tajuat, ettet sä yksinkertaisesti riitä kaikille, joilla läsnäolon tarve on samaan aikaan tosi kova? 

Onneks mullakin oli yksi kiva varahoitopaikka. Kuva, minkä muisti mulle maalaa, on iloinen, aurinkoinen, hauska, lämmin. Mä yhdistän siihen kesän, omakotitalon, ruohikon ja vesialtaan. Siellä mä nautin. Sielä mä olin huoleton lapsi. Se oli riittävästi mulle siinä hetkessä. 

Mua harmitti vaan, että sieltä joutui taas takasin omalle vakihoitajalle. 

Joskus riittävyys mitataan työntekijöiden asenteessa, joskus kasvupaikan ulkoisessa ympäristössä, joskus ryhmäkoossa, joskus ammattitaidossa. 

Mitä mä itse varhaiskasvatuksen lastenhoitajana käsitän sillä, että yksittäinen työntekijä päiväkodissa riittää? 

Mulle se on sensitiivisyyttä. 

Se on sopivia suhdelukuja. 

Se on aitoa läsnäoloa. 

Se on riittävästi aikaa. 

Se on hassuttelua. 

Se on ammatillista osaamista. 

Se on yhteistyötä huoltajien kanssa. 

Se on syliä. 

Se on positiivista huomiointia. 

Se on iloa jälleennäkemisissä. 

Se on kaikkien tunteiden sietämistä. 

Se on fyysistä ja psyykkistä näkemistä. 

Se on hyvää oloa. 

Se on johdonmukaisia rajoja. 

Se on perusturvaa. 

Se on tilannekohtaista resurssointia.

Se on rauhaa. 

Se on heittäytymistä.

Se on hyvinvoiva ja työssään jaksava kasvatustyön ammattilainen. 

Riitänkö mä siis ihan todella sille pienelle lapselle - sen pienen lapsen mielessä?