Iskä

Mä oon jo liian usein kirjottanut noi neljä kirjainta tohon otsikko-riville ja vaan tuijottanut tyhjää paperia. Jos mä tällä kertaa saan sanoja peräkkäin valmiiksi tekstiksi asti, ehkä mä oon päässyt vähän eteenpäin. Jotenkin suhun liittyviä asioita on tuskallisen vaikee saada mun pään sisältä näkyväksi paperille. Tähän aiheeseen liittyy liikaa vaikeita tunteita - ikävää, surua, suuttumusta, pettymystä ja pelkoa. Suhun liittyy niin paljon keskeneräisyyttä, jota en oo päässyt purkamaan tai jäsentelemään. Musta tuntuu, ettei kukaan voi ymmärtää, miten mä sut ja sun menettämisen koin ja koen edelleen. Mä kirjotan tän sulle, susta ja meistä. 

Tänään mä satuin ottamaan kuulokkeet mukaan töihin lähtiessä. Mä kuuntelin työmatkalla musiikkia eka kertaa moneen vuoteen. Musiikin kuunteleminen on mulle tärkee juttu. Mä koen tiettyjä biisejä tosi voimakkaasti. Ne repii auki, ne haastaa, ne voimaannuttaa ja ne saa mut henkiin. Monen biisin sanat kourasee tosi syvältä ja niistä tulee hirveen henkilökohtasia. Ne tuntuu mahan pohjassa, nostaa kyyneleitä  ilosta ja surusta. Niin hyvässä kuin pahassa. Musta tuntuu, että musiikin kautta tunteilmaisusta tulee mulle helpompaa. Joku muu osaa sanottaa sen, mitä mä todella tunnen ja ajattelen. Mun tunteet kulkee myös melodioissa ja rytmissä. Kun osuviin sanotuksiin vielä yhdistyy rytmi, laulajan ääni, soittimet, eri voimakkuudet, niin mun tunteet ja muistot herää. Joko mä oon kuullu tietyn biisin jossain yhteydessä, johon sitten palaan usein sen biisin myötä. Tai sitten kuulen jostain tapahtumasta, paikasta tai mulle merkittävästä ihmisestä muistuttavan biisin  myöhemmin ja se osuu heti. 

No tänään mulle iski ihan hirveä ikävä sua, kun kuulokkeista alkoi soimaan entuudestaan tuntematon Olli Halonen biisillään Isän ikäinen. Melodia ja sanat sai mut heti kananlihalle. Mä jouduin pidättelemään suurinta tunnemyllerrystä vetistelevin silmin bussipysäkillä. Biisin tarina on suurelta osin erilainen, kuin meidän tarina, mutta siinä oli sama lopputulos, kuin meidän elämässä. Mä kirjotan kertosäkeen sanoja tähän: "Tänään olen isän ikäinen, mut vieläkään sitä tajuu en, miten sä et nähny mitään ulospääsyy. En tiedä että uskonko taivaaseen, mut haluaisin nähdä sut uudelleen. Ja vaikka oon sua vanhempi, oon aina sun pikkupoikasi.". 

Sullekin musiikki oli mieleinen harrastus. Jo lapsena ja nuorena sä soitit ainakin rumpuja kotona ja  jossain bändissäkin, jonka olitte kavereiden kanssa pistänyt pystyyn. Mä muistan hyvin, kuinka sä oot mun lapsuuskodissakin soitellut kitaraa. Meillä tais olla 2 tai 3 kitaraa olkkarin seinällä aikanaan myös ihan sisustuselementtinäkin. Myöhemmin kun mä olin jo muuttanut omilleni, mä kävin välillä teillä kylässä. Sillonkin me usein kuunneltiin musiikkia ja sä soittelit kitaraa tai ihan vaan ilmakitaraakin. Meillä ei ehkä aina ollut sama musiikkimaku, mutta kyl me puolin ja toisin kuunneltiin sujuvasti kaikkea. Ja oikestaan sä ja äiti annoitte mun yleensä olla dj, kun mä olin teillä. Mä tein teille myös paljon cd-levyjä, joissa oli teidän lempimusiikkia. Niitäkin me sit paljon kuunneltiin. 

Lapsuudesta mulla on susta paljon muistoja Shell-keikoilta. Sä kuljetit polttoaineita isoilla rekoilla ympäri Suomea, kun mä olin ihan pieni. Mä olin paljon niillä reissuilla mukana. Mä halusin aina lähteä, vaikka olis pitäny herätä keskellä yötä. Se oli musta jännittävää ja hirveen hauskaa. Tänä päivänä mä oon tosi onnellinen siitä, että sä todella halusit viettää mun kanssa aikaa myös töissä ollessa. Ehkä se oli sustakin kiva saada seuraa ajomatkoille. Mä olisin ollut tosi paljon enemmän ilman iskää, jos mä oisin jäänyt aina kotiin äidin ja siskon kanssa. Sä olit paljon tien päällä. Se mua harmittaa, etten mä tätä tajunnu, ennen kuin olit kuollut. Mä kertoisin enemmän kun mielelläni, kuinka paljon ne yhteiset lapsuudenreissut mulle merkitsee nyt, kun mä oon aikuinen. Musta on onneks paljon kuvia noilta reissuilta eri paikoista ja oon mäkin tainnut jonkun kuvan niillä matkoilla ottaa. Mä muistan, että meidän koko perhe on joskus ollut ajossa mukana. 

Mä uskon, että mäkin oon ollu sulle tärkee. Viime vuoden puolella mä löysin sun tekemän runon. Se oli kirjoitettu mun syntymän jälkeen ja se kertoi musta. Siitä pystyy näkemään, kuinka ylpeä ja onnellinen sä olit mun syntymästä. Se runo liikuttaa mua vieläkin ja mun tekee mieli ylpeillä sillä, kuinka sä oot musta kirjottanu. Se on mun aarre ja mä kehystin sen näkyville. 

Nykyään mua hirvittäis ajatus rekkareissuista pimeällä ja etenkin talvisin. Ne oli pitkiäkin ajoja välillä. Mä tietysti tykkäsin, kun sain silloin nukkua hytissä penkkien takana. Hereillä ollessa mä istuin usein sun vieressä. Mä muistan, että tien päällä me kuunneltiin radioo tai sitten me oltiin otettu joitain kasetteja mukaan ja mä sain kuunnella Ritariässää tai Maija Mehiläistä. Hassua, että erityisesti mulle on jäänyt mieleen Kuselan Naurava kulkuri. Se oli hauska silloin. Mä myös muistan, kun sä sait sen hytillisen rekan käyttöön. Kuskin penkki oli myös jotenki eri tavalla säädettävä. Se nousi ja laskeutui kivasti, kun siinä oli ilmatäytteinen haitarimallinen säätö. Siinä mä usein leikin, kun sä vedit raskaita polttoaineputkia auton takana ja pistit aineet menemään minne millonkin. Me vietiin polttoainetta ainakin laivoihin, Suomenlinnaan ja joihinkin isoihin rakennuksiin. Kiitos niistä reissuista. Vielä tänäkin päivänä mä jotenkin tosi lujaa arvostan ja kunnioitan rekkakuskeja, kun ne hallitsee tommoset isot ja raskaat ajopelit. Siinä on jonkunlaista hohdetta, vaikka se työ sinällään ei varmaan aina ole kovin perheystävällistä. Työajat, kiireiset aikataulut ja pitkät välimatkat istuen käy varmaan jossain kohtaa todella raskaaksi. 

Kotioloissa sä olit iskä, joka halus nähdä ja ennen kaikkea kuulla uutiset. Kun kello oli uutiset, kaikkien piti olla hiljaa. Siskon kanssa me ollaan muisteltu huumorilla sitä, kun sä aina sanoit ihan tosissaan "Nyt hillo, tulee uutiset!". Kotioloissa sä olit iskä, joka katteli urheilua. Jos telkkarista tuli formulaa, mäkihyppyä tai jääkiekkoa, sieltä ei todellakaan tullut saippuasarjoja. Mut silloin kun me katottiin Kauniita ja rohkeita, sä istuit yleensä sohvalla tai nojatuolissa ja kommentoit Ridgen leukaperiä. Mä taisin kuulla joskus tästä sarjasta maininnat irvileuka ja kuminaamat. Näitä te äidin kanssa taisitte käyttää. 

Sä olit iskä, joka paistoi meille hyviä lettuja ison kasan. Sä olit iskä, joka teki parhaita uuniranskanleipiä ikinä. Sä et ollut meidän kotona hirveen usein keittiöhommissa, mut sulla oli ne tietyt bravuurit. Useimmiten kaikki kodinhoito oli äidin ja meidän heiniä. Ja tästä siivoomisesta mulle onkin jääny mieleen koulujen kesälomat. Me kun oltiin lomalla ja te töissä, niin oletus oli, että me lapset tehdään myös kotitöitä. Usein se meni siihen, että me viivyteltiin yökkäreissä jopa iltapäivään asti ja sit tulikin kiire. Viime tippaan saatettiin viedä roskia ja tiskata, koska iskän tullessa kotiin asioiden pitää olla tiptop. Me sit yritettiin tehdä kaikkemme nopeesti, että olis näyttäny siltä, että me ollaan kyllä tehty muutakin kun lojuttu sohvalla yökkäreissä harjaamatta hampaita ja tukkaa. Vielä aikuisenakin mä tunnen sen saman paineen olla ahkera vapaapäivinä. Jos mä oon yksin kotona ja toinen on töissä, mulle tulee syyllinen olo tosi herkästi, jos en oo käyttäny aikaa siivoamiseen ja ns. tehokkaisiin ja tärkeisiin asioihin. 

Mä muistan sut tiukkana ja kuitenkin lempeenä iskänä. Sä vaadit meiltä asioita kotona. Mä en muista, että sä olisit ollu hirveen aktiivinen iskä meiän kanssa, mut kyllä sä autoit mua matikan ja fysiikan läksyissä välillä. No yleensä sun teoriat ei auttanu mua ihan hirveesti. Sä kun oikeesti ymmärsit numeroita ja kaavoja. Sä et aina ehkä tajunnu, et mä en osaa sähköoppia ja muuta semmosta. Sä olit varmaan oppinu kerto- ja jakolaskutkin jollain ihan eri kaavalla kun mitä meidän aikana koulussa opetettiin. Mut kai mä ne läksyt sit jotenkin aina sain tehtyä ja sain kokeetkin meni ihan hyvin. Mitään paineita mulle ei ikinä koulun suhteen kotoa tullut. 

Yläasteella mä taisin eka kertaa pyytää kavereita meille. Ala-asteella en ikinä. En mä ainakaan muista, että esimerkiks mun koululukaverit olis meillä käynyt. Mä häpesin kaikkea ihan liikaa. Kun meille tuli ekat poikaystävät kylään, sä uhosit niille, että mun sohvalla ette sit istu. No pojat vähän saattoi säikähtää. Eikä ne varmaan sillä sohvalla sit istunu. Silloin mua hävetti tosi paljon. Olin ihan vihanenkin. Mutta nykyään mua huvittaa koko asia. Äiti viihtyi mun ja kavereiden seurassa, liiankin hyvin mun mielestä, kun mä olin nuori. Mut sulle se tais olla kovempi paikka. Sä halusit olla kotona rauhassa. Sä vältit aika paljon sitä, että joutuisit mun kavereiden ja poikakavereiden kanssa tekemisiin. Ja mäkin siks ehkä varoin aina vähän, kun olin tuonu kavereita kylään. En tänäkään päivänä kestä konflikteja hyvin. Silloin se oli varmaan sitä samaa tunnetta. Mä yritin pitää kaverit mahdollisimman tiiviisti vain mun huoneessa ja ovi kiinni. Mulla oli hirvee tarve kontrolloida ja ennakoida tilanteita. Mä huomasin aika äkkiä ilmapiirimuutokset ja oudot eleet. Jotenki mä odotin aina, että kohta sä tuut sanomaan, että nyt riittää ja kaikki lähtee kotiin. 

Siinä oli myös se toinen puoli. Mä häpesin sitä, että meillä vanhemmat joi kaljaa. Mä olin myös koko ajan valmistautunut siihen, että te alatte riitelemään. Äidistä juomisen huomas aina helposti, mut en aina tienny susta. Oli niitäkin kertoja, kun sä aloit sammaltaa ja sammuitkin sun nojatuoliin. Yleensä mä halusin päästä kotoa kavereiden kanssa tarpeeks aikasin ulos, ettei ne nää ja kuule liikaa. Siks varmaan mä en muista sua niin juoneena kavereiden ollessa meillä. 

Usein kun mä sit tulin takasin kotiin jossain vaiheessa, säkin olit aika humalassa ja kotona saattoi olla jo riitaakin. Sillon mä tiesin, et mun ilta loppu nyt tähän. Mä olin varpaillani loppuillan. Mä syöksyin teidän väliin heti, kun tilanne alkoi eskaloitua tosi pahasti eikä pelkkä huutaminen enää teille riittäny. Aina se olit sinä, jonka päälle äiti kävi. Se tuntu musta niin hirveeltä, niin pelottavalta, etten pysty kuvailemaan. Musta tuntu pahalta sun puolesta. Mä koin jopa häpeää jollain tavalla sun puolesta siitä, että sä jouduit kokemaan väkivaltaa kotona. Niin henkistä kuin fyysistäkin. Tätäkin on liian vaikee selittää... Siinä mä taas seisoin todistamassa aikuisten humalaista käytöstä. Mä koin outoa myötähäpeää sun puolesta ja järjetöntä raivoa äitiä kohtaan. Väkivaltatilanteissakin mä tulin väkisin teiän väliin, revin teitä irti ja huusin. Mä en pystyny ymmärtää, miks te ette useinkaan totellu mua. Mä vaan halusin, että te häpeäisitte ja olisitte niin kuin muidenkin vanhemmat. Ja siis enhän mä tietenkään edes tiennyt, mitä muiden kodeissa oikeesti tapahtui. Mut sillon mä tunsin, että mä oon ainoo, jonka kotona juodaan ja tapellaan. 

Mä en oo varma, mut oon mä sitä miettiny, juontaako mun välillä järjetönkin tarve antaa kaikkeni uupumiseen asti töissä lapsille mun omista lapsuusajan tapahtumista. Mä en pysty kestämään sitä, että päättäjätkin puhuu lasten suhteen korulauseita, mutta sit käytäntö näyttää muuta kuin lasten edun mukaan toimimista. Mä myös huomaan tarkkailevani aika paljon lasten olemusta, käyttäytymistä, ilmeitä, sanoja ja eleitä jo ihan luonnostaan. Mä pystyisin puhumaan suu vaahdossa ja pupillit lautasen kokosena innoissani siitä, kuinka se pieni taapero sanoi just yhden sanan tai ojensi kaverille lelun lohdutukseksi. Mä analysoin kaikkea ihmisissä ihan muutenkin aika paljon ja voisin tehdä sitä vaikka kuinka pitkään, kun mä pääsen vauhtiin. Mua kiinnostaa ihan hirveesti asiat ihmisten käyttäytymisen ja toiminnan takana. Myös kun kyseessä oon mä ite ja mun käytös tai laukeva tunnereaktio. 

Joskus teidän riitatilanteet päättykin mun väliintuloon helpommin ja mä haukuin teiät molemmat ja huusin teille, että ettekö te tajuu, mitä te teette meille. Pieninä hetkinä silloin mä saatoin jotenkin aistia, että te hetken ajattelitte mun sanoja. Tilanteen rauhotuttua, mä säntäsin omaan huoneeseen ja paukautin oven kiinni, vähän niin kuin muistukkeeksi, että mä kuuntelen vieläkin, mitä te teette ja puutun kyllä uudestaankin. Mä halusin, että mun sana on se viimenen sana. 

Joskus aamuisin mä löysin äidin kirjottaman viestin ja anteekspyynnön pöydältä. Eikä niistä enää selvinpäin puhuttu. Se tuntu epäreilulta. Mä vaan jäin vaille sen kummempaa turvaa. Pahat asiat vaan lakastiin maton alle ja mä opin pitämään kulissia yllä ulospäin. Mä jatkoin teidän vahtimista ja varpaillaanoloa. 

Musta on kasvanu aikuinen, jonka on todella vaikea sietää minkäännäköistä epäoikeudenmukaisuutta. Mä en meinaa kestää, jos ihmiset toimii yleisistä normeista, sopimuksista, säännöistä, moraalista ja laista poiketen. Sillon mulle nousee kova tarve nousta barrikadeille. Ja ne samat ajatukset tulee mun päähän. Mun tekis vaan mieli huutaa: "Miks te ihmiset ette tajuu, että te teette väärin!?" ja "Miten te voitte olla noin tyhmiä!".

Sä et sun lapsuusajoista tai nuoruudesta juuri puhunut mulle. Jossain vaiheessa sain kuitenkin tietää, että sun isä oli ollut sodassa ja haavoittunut pahasti. Ne vaivat tais kestää koko sun isän loppuelämän ajan. Sun isästä mulla on semmonen mielikuva, että se on ollut melko tiukka ja ehkä vähäpuheinenkin. Sun äidin oon ymmärtänyt lempeämpänä vanhempana, joka on yölläkin herännyt joskus tekemään sulle evästä, kun sä oot tullut menoiltasi kotiin. Mä en hirveän tarkkaan sun lapsuudesta tiedä ja mua harmittaa aika paljon, etten mä koskaan päässyt tutustumaan mun isovanhempiin. Sun isä ja äiti kuoli nuorina, saman vuoden aikana. Sä olit just silloin aikuisuuden kynnyksellä. 

Mä tiedän, mitä on menettää vanhemmat nuorena aikuisena, mutta sä menetit molemmat vieläkin nuorempana. Me ollaan koettu sama menetys ja suru. Mä en usko, että sä oot koskaan käynyt sitä asiaa oikeestaan mitenkään läpi. Vanhempien kanssa lapsella on elämän eka ihmissuhde. Vanhemmat on pääasiassa lapsen tärkein turva. Mitäs sitten, kun vanhemmat kuolee ihmisen ollessa vielä ihan lapsi tai nuori? Mitäs sitten, kun kuolema tulee elämään yllättäen, vaikka kuolemaa aiheena ei oo koskaan aiemmin tarvinnut edes ajatella? Miten ihmeessä sä selvisit siitä shokista ja ajasta sen jälkeen? Kuka sua tuki? Puhuitko sä asiasta kenellekään? Mitä kaikkea tapahtui sun vanhempien kuoleman jälkeen? Oliko sulla samoja tunteita ja ajatuksia, kun mulla on teidän kuolemien takia? Miten sä oot ylipäänsä reagoinu kuolinuutisiin sillä hetkellä? 

Sun kuolema oli mulle hirvee shokki. Mä liitän siihen vieläkin tosi paljon mun omia tekoja. Nyt vasta sun kuoleman jälkeen mä oon tajunnut, miten isoissa vaikeuksissa sä olit. Sä olisit tarvinnu todella paljon tukea ja ammattiapua. Sä kamppailit isojen asioiden kanssa täysin yksin ja luin sun päiväkirjasta, että itekin tajusit, että sun vaan pitäis puhua, kuinka paha sun on olla. Mutta et sä sanonut mitään mulle. Sä kirjotitkin, että et sä voi, koska mulla ja mun siskolla on ihan omatkin elämät ja ongelmat. Ja mä ymmärrän ton ajattelutavan erittäin hyvin. Niin mäkin oon aina ajatellu. Mä en oo pystyny myöskään myöntämään läheisille avun tarvetta ja vielä vähemmän pyytämään sitä. Siinä me ollaan oltu samanlaisia. Nyt vasta nelikymppisenä mä oon alkanut oppimaan, että en mäkään oo virheetön ja mäkin voin sanoo, että hei, voitko sä auttaa vähän. Ei ehkä just näillä sanoilla, mutta se ajatus siinä on. 

Me nähtiin melko paljon, varsinkin kun sä muutit lähelle asumaan äidin kuoleman jälkeen. Silti mua harmittaa, ettei me nähty ja juteltu vielä enemmän. Kun mä silloin oisin ymmärtänyt elämästä kaiken sen, mitä nyt... Kun mä vaan olisin  osannut nähdä sussa merkkejä tulevasta... Kun mä vaan oisin ottanu aktiivisemmin roolia sun tukemisessa, että sä oisit hakenu ammattiapua... Kun mä vaan oisin tajunnu monta asiaa paremmin... Miten mä en nähny, kuinka syvällä ikävässä sä olit? Miksen mä tienny sun voinnista tarpeeks? Miks mä en ottanu sua vastaan, kun sä viimeisen kerran mulle soitit?

Mistä kaikki alkoi? Sä olit muuttanut mun siskon ja siskonmiehen kanssa yhteiseen omakotitaloon äidin kuoleman jälkeen. Me ei haluttu, että sä jäät yksin kauas meistä siinä tilanteessa. Yks ilta mä olin teillä kylässä. Sä olit juonu aika paljon ja sulla ja siskolla oli ollut jotain riitaakin sun juomisesta. Sä pysyttelit sun omalla puolella taloa. Sillä aikaa kun mä vietin iltaa siskon kanssa toisella puolella, sä lähdit autolla humalassa jonnekin eikä me oltu huomattu mitään. Me ei kuultu oven tai auton ääntä. Yhtäkkiä sä vaan olit kadonnut. Me soitettiin tietenkin heti poliisille. 

Sä olit lopulta kadoksissa viikkoja. Me koitettiin saada sua kiinni puhelimella ja poliisi seuraili tilannetta. Välillä sä vastasit viesteihinkin. Lopulta sun kännykkään ei saanu enää ollenkaan yhteyttä. Mulle se aika on vähän hämärän peitossa. Olin tosi stressaantunu ja huolissani. Huolehdin myös siitä, kuinka sisko selviytyy tästä stressistä. Sillon musta tuntui, että kaikki kaatuu. Mä pelkäsin joka päivä. En mä edes tiedä, mitä kaikkea tarkalleen, mutta se jatkuva pelko ja huoli sai mut myös tosi loukkaantuneeks ja vihaseksi. Samalla mä häpesin sitä tilannetta. Eihän kenenkään iskä vaan katoo tolleen jättämällä lapset vaille vastauksia. Mä en kehdannut puhua asiasta. Välillä mä yritin ehkä esittääkin, ettei tunnu missään. Mutta oikeesti mä olin tosi rikki. 

Aikaa kului ja yhtenä iltana mun ovikello soi. Ovelle tuli sisko miehensä kanssa. Eikä ne uutiset ollut hyviä. Sut oli löydetty kuolleena autosta joltain parkkipaikalta. 

Mä en vieläkään voi ymmärtää koko asiaa kunnolla. Mä en meinaa hyväksyä sitä. Mun on vaikee sietää itteäni, kun en ottanut susta koppia, kun sä lopulta pyysit päästä mun luokse. Mä oon sitä paljon miettiny, että sä kerrankin rohkenit pyytää multa apua ja mä sanoin ei. Mä ite osaan kuvitella sen häpeän määrän, kun tulee avuttomana ja epätoivoisena torjutuksi. Mä en koskaan pääse tästä syyllisyydestä irti. Se, että sä vihdoin soitit ja pyysit, oli sulle hiton iso asia. Nyt mä tiedän, että sä olit todella pahassa jamassa sinä hetkenä. Mistä mä sen tiedän? Koska meillä on ollut samanlaiset suojakuoret päällä. Mihin se johti? Sä varmaan menetit loputkin rippeet elämänhalusta siihen ei-sanaan ja mä menetin mulle niin tärkeen isän. Kirjaimellisesti. Sä et nukkunut pois. Sä kuolit. 

Meillä oli yhteisiä suruja ja murheita. Molemmat oli menettänyt vanhemman nuorena. Molemmat oli menettänyt puolison. Molemmat tiesi, mitä se on, kun koko elämältä menee pohja ja pitää rakentaa ihan kaikki alusta asti uudestaan. Meillä oli paljon puhuttavaa. Ja olis vieläkin. 

Mä oon aina pitäny itteeni enemmän iskän tyttönä. Sä autoit mua kissojen hoidossa, kun mä olin reissussa. Sä olit mun muuttoapuna ja aina mä sain kuulla siitä, että taasko mä muutan. Sä autoit mua lamppujen laitossa. Sä opetit mua myös ite laittaa lampun sokeripalan kautta kattoon niin, että mä liitän oikeet johdot yhteen. Mä oon aina pitäny sua kauheen fiksuna ja osaavana. Mitä iskä ei osaa, ei osaa kukaan. Tai jos iskä ei osaa auttaa, niin ei osaa kukaan. 

Kun mä vaan voisin, mä muuttaisin monta asiaa. Kun mä vaan oisin saanut sut pitää vielä mun elämässä ja auttaa kaikessa, mikä tukee sua elämään vielä monia vuosia. Nyt mä voin muistella sua ja meidän elämää. Nyt mä kerron susta sun lapsenlapsille. Nyt mä katon sun kuvia. Nyt mä muistan sua vetistävin silmin, kun kuulen tiettyjä biisejä, joiden sanat kourasee mahan pohjasta asti. Nyt mä kohtaan sut mun unissa. Mutta mikään ei ikinä muuta sitä, että sun kuolema oli turha tapahtuma ja asioita olis oikeesti voinut tehdä monella tapaa toisin. Kaikista pahinta tässä kaikessa on se, että mä ymmärrän kuoleman olleen sun toive ja tavoite. Sä näit sen ulospääsynä ja helpotuksena. Sä näit sen tienä äidin luokse. Sä halusit äidin luokse. Sä olit luovuttanut enkä mä hyväksy sitä vieläkään. 

Mun karvat nousee pystyyn, jos joku sanoo mulle, että sielä sun on parempi paikka olla. Missä sielä? Miten ihmisellä muka on parempi olla poissa läheistensä elämästä? 

Ja entäs minä? Onko mun parempi olla ilman iskää? Se on realiteetti, että vaikeeta meillä olis tälläkin hetkellä, jos sä olisit elossa, mutta sä olisit silti mun elämässä. 

Sä kuolit yli 10 vuotta sitten ja se on edelleen hirveän vaikee asia mulle. Meidän tilanteessa jäi liikaa juttuja kesken. Sun katoaminen ja kadoksissa pysyminen.. Mä tarviin selityksiä! Mitä kaikkea mä en oikeesti tiedä? Mitä kaikkea sielä taustalla on? Asiat jäi auki. Sun kuolema toi pelkkiä kysymyksiä ja epätietosuutta. Mä kadotin samalla jotain itestäni. Mä menetin ison kasan mun elämän rakennuspalikoista. Mä en pysty lakata jossittelemasta. En, vaikka mä oon kuullu lukemattomat kerrat ns. järkipuhetta. Kuinka monta kertaa mä oonkaan kuullu lauseen "Et sä olis voinu tehdä mitään". Mistä kukaan sitä tietää? Aina mulla on se pieni toivonmurunen sydämessä ja ajattelen, että ehkä mä olisin voinut. Mä suren sitä, mistä kaikesta sä jäät paitsi. Mä suren sitä, mistä kaikesta me jäädään paitsi. 

Mulla on ikävä sua.