Pelko

Viime aikoina mä oon kokenut paljon pelkoa. Mä pelkään, koska musta tuntuu, että mun ja läheisten terveys ja turvallisuus on uhattuna. Mä pelkään, koska mulla ei oo hallintaa ulkoa päin tuleviin uhkiin. Mä pelkään, koska joku muu päättää mun ja monen muun elämästä. Mä pelkään luottaa.

Mä pelkään, että Venäjän Ukrainaan kohdistama sota leviää jollain tavalla myös Suomeen. Mä pelkään niiden ihmisten puolesta, joilla ei ole enää kotia mihin mennä. Mä pelkään sodan jalkoihin jääneiden eläinten puolesta. Mä pelkään, koska perheet on hajotettu poliittisista syistä. Mä pelkään niiden puolesta, jotka on joutuneet aseisiin itsestään riippumattomista syistä. Mä pelkään niiden puolesta, jotka ei pääse sodan keskeltä turvaan. 

Mä pelkään, että sodan seurauksena peruselinkustannukset nousee liian koviksi. Mä pelkään, ettei mulla ole lähitulevaisuudessa varaa ostaa lääkkeitä ja ruokaa. Mä pelkään, että sähköä aletaan säännöstelemään. Mä pelkään, ettei Suomen kauppoihin saada enää kaikkia peruselintarvikkeita. Mä pelkään tilannetta, jossa mun pitäisi lähteä nopeesti pois kotoa ja jättää kaikki. 

Mä oon aina pelännyt tavallisia arjen konflikteja muiden ihmisten kanssa. Mä pelkään riitoja. Mä pelkään riidoissa sitä, että mut jätetään yksin, hylätään. Mä pelkään, että mua ei kuulla. Siksi mä oon oppinut parhaani mukaan välttelemään tilanteita, joissa on pieninkin konfliktin riski. Siksi mä oon ollut mieluummin hiljaa kuin sanonut eriävän mielipiteen. Mä haluan paeta tilanteista, joissa on riski tilanteiden eskalaatioihin. Mä en hallitse pelon tunnetta tilanteessa, jossa pitäisi puolustaa omaa mielipidettä. Siksi mun on helpompaa olla samaa mieltä tai hiljaa. Mä meen hyvin nopeesti lukkoon, jos mä tajuan, että mun mielipidettä kysytään asiassa, jossa se on eri kuin muilla. Oikeestaan mä pelkään olla erilainen kuin muut. Mä pelkään, että mä oon vääränlainen. Mä pelkään mun pelkojen vähättelyä. Mä pelkään sanoa, mitä mä tarvitsen. Mä pelkään valintoja. Mä pelkään jo pelkästään pelon tunnetta. 

Kun mua pelottaa, se tuntuu koko kehossa ja se valtaa ajatukset täysin. Se on synkkä sekamelska, joka pyörii vaappuen, kasvaa ja kasvaa ja kasvaa kiihdyttäen nopeuttaan. Lopulta mä oon pelon nielaisemana enkä meinaa päästä vapaaksi siitä. Mulle pelko on kuin paksu liima. Se tarttuu ja kuivuu eikä päästä irti. 

Kun mä pelkään, mä ajattelen pelon kohdetta yhtenään. Se tulee joskus uniinkin. Mä nään eläviä filmejä silmissä siitä, kuinka kaikista pahin skenaario toteutuu. Mä valmistaudun jatkuvasti konkreettiseen tapahtumaan. Mä mietin kaikki yksityiskohdat ja palan halusta nähdä kaikki hirveimmätkin lopputulokset. Uudestaan ja uudestaan. Joskus tuntuu, että mä tarkotuksella ryven siinä hirveessä sotkussa pään sisällä, että mä saisin mahdollisimman kamalan olotilan. Mä lietson sisäistä paniikkiakin. Joskus se toimii. Mä haluun nähdä, kuinka maailma romahtaa. Ja silti se on se viimeinen asia, mitä mä haluun. 

Mä oon elämäni aikana pelännyt monia asioita. Ja pelkään edelleen. Mä pelkään sotaa. Mä pelkään mennä Linnanmäen laitteisiin. Mä pelkään epävarmuutta. Mä pelkään isoja muutoksia. Mä pelkään taloudellisia ongelmia. Mä pelkään esiintymistä. Mä pelkään pakottamista. Mä pelkään ilmastokatastrofeja. Mä pelkään vakavaa sairastumista. Mä pelkään joskus mun ajatuksiakin. Mä pelkään tulipaloa. Mä pelkään kissojen puolesta, jos jotain pahaa tapahtuu. Mä pelkään veden varaan joutumista. Mä pelkään ahtaita paikkoja. Mä pelkään laittaa pään veden tai peiton alle. Mä pelkään läheisten puolesta. Mä pelkään hapenpuutetta. Mä pelkään, että mut hylätään. Mä pelkään autokolareita. Mä pelkään epäonnistumisia. Mä pelkään sitä, että mä kuoleman hetkellä tajuan kuolevani. Mä pelkään, että mä tajuan vanhana eläneeni toisin kuin olisin toivonut; pelkojen takia. Mä pelkään kipua. Mä pelkään, että mut unohdetaan. Mä pelkään ampiaisia ja pitkäjalkasia (vaaksiainen). Mä pelkään metsässä kohtaavani karhun, käärmeen tai suden. Mä pelkään aggresiivisia ihmisiä. Mä pelkään ydintuhoa. Mä pelkään nälkää. Mä pelkään, että mun läheiset joutuu joskus kärsimään. Mä pelkään kulkea yksin tuntemattomassa paikassa. Mä pelkään nurkkia ja umpikujia. Mä ahdistun siitä, kun mä tajuan toisen ihmisen pelkäävän. 

Mun pelot on erilaisia. Joskus pelko on säikähdys. Pelko voi olla myös niin iso, ettei mulla ole toimintakykyä. Joskus pelko saa mut välttämään paikkoja, ihmisiä  tai tilanteita. Pelko saa mun koko kehon jännittymään. Pelko tuntuu kourasevalta tunteelta mahassa tai painon tunteelta rinnan päällä. Pelko kuivaa suun. Pelko hikoiluttaa. Pelko saa kädet ja jalat veteläksi tai tärisemään. Usein mä huomaan pelätessäni puristavani kädet nyrkkiin. Pelko aktivoi kehon. Pelko näkyy myös mielessä, kun kaikki muu paitsi pelon kohde väistyy ajatuksista. Pelko saa mut myös kävelemään nopeemmin tai pälyilemään ympäristöä. Pelko ruokkii mun mielikuvitusta ja saa pahoja asioita tapahtumaan mielensisäisesti. Joskus pelko lamaannuttaa niin, että on vaikea keskittyä mihinkään eikä järkevä toiminta onnistu. Pelko voi viedä ruokahalun. Pelko itkettää. Pelko saa hakeutumaan turvallisten ihmisten läheisyyteen. Pelko hengästyttää. Pelko nostaa myös mun omaa aggressiota. Pelko lisää tiedonjanoa. Tiedonpuute voi pelottaa. Pelko pitää mut hiljaisena, vaikka huutaisin sisäisesti kuinka kovaa. Se on eräänlainen jänis pistää päänsä pensaaseen-ilmiö: ole hiljaa, ettet paljastu. Pelko myös suojelee mua. Pelko saa mut ennakoimaan ja välttämään riskejä. 

Pelon tunne on houkutteleva. Turvallinen pelkääminen leffojen ja sarjojen kautta tuntuu musta hyvältä. Mä en jaksa keskittyä kovin kauaa romanttisiin tai komediaohjelmiin. Mä haluan katsoa jotain, missä voi säikkyä ja pelätä. Psykologiset trillerit, kauhu ja rikossarjat kiinnostaa mua. Kaikista pahin ohjelmagenre on kuitenkin semmonen, missä eläimet kärsii. Niitä vältän. Niistä tulee todella kamala olo. Mä pelkään kaikkien eläinten puolesta liikaa. Musta tulee eläin, joka pelkää ilkeitä ja pahoja ihmisiä. Mä pelkään ihmisiä, jotka toimii eläimiä kohtaan väkivaltaisesti ja välinpitämättömästi. Mä en voi sellaseen ihmiseen luottaa. 

Mä oon myös voittanut yhden ison pelon. Mä pelkäsin lentämistä ja kaikkea siihen liittyvää todella paljon 30 vuotta. Mä luulen, että mä olin sen pelon oppinut mun äidiltä. Eniten mä pelkäsin lentämisessä sitä, että lentokone tippuu. Lentäminen ei itsessään pelottanut. Lentokoneen tippumiseen taas liitän vahvasti pelon kivusta, hallinnan menettämisen tunteesta, epävarmuudesta, sekasorrosta, vakavasta loukkaantumisesta ja elämän loppumisesta. Muistan kerran, jolloin kävin läheisten kanssa lentokentällä ihan vain kahvilla, mutta en saanut koskaan juotua sitä kahvia. Mua pelotti jo sielä oleminen ja lentokoneiden näkeminen niin paljon, että mua huimasi ja mulle tuli fyysisesti hirveän huono olo. Mä muistan että hiki alkoi nousta iholle ja halusin vain pois sieltä. Niin paha se pelkotila oli.

Sen jälkeen meni vuosia ja jotain tapahtui. Mä vaan kerran päätin, että nyt tai ei koskaan. Ja niin me varattiin siskon kanssa lentoliput. Me ostettiin pieni loma Latvian Riikaan. Heti menomatkalla mun lentopelko unohtui ja sen jälkeen mä oon lentänyt myös yksin. Edelleen mä jännitän lentoja, mutta se ei ole niin järjetöntä, että se estäisi mua lähtemästä koneeseen. Ja mikä hulluinta, mun mielestä nousut ja laskut on parasta kaikissa lennoissa. Moni muu jännittää niitä kaikista eniten. 

Pelon keskellä on tuntunut hyvältä jakaa se jonkun kanssa niin, että toinen todella kuulee ja ymmärtää. Silloin pelko on helpompi kantaa. On myös tilanteita, joissa mun on vaikea puhua pelosta. Sillon pelko saa vallan ja tilaa kasvaa. Siitä on vaikeampaa päästä irti. Silloin musta tuntuu, että se vie kaiken tilan eikä oikein mikään enää yllä lohduttamaan. 

Kaikista parhaiten mä saan apua konkretiasta. Pahan pelon keskellä sanoilla ei ole mulle niin suurta vaikutusta kuin kosketuksella. Jokaisella on se oma turva. Mulle se on kosketus - halaus, olan kosketus tai käsistä pitäminen. Mulla on vielä merkittävä läksy opittavana. Mun pitää uskaltaa sanoa, kun mua pelottaa. Silloin mulla on paljon suurempi mahdollisuus saada mun tarvitsemaa turvaa.