Älä tule paha päivä, tule hyvä päivä

 Joskus tulee eteen niitä päiviä, kun vaan vois heittää hanskat tiskiin ja vaipua johonkin horrokseen. Tänään se päivä osui mulle. 

Pitkästä aikaa mulle tuli pelko siitä, että mä tipun takasin uupumuksen kuiluun. Mä menin töissä välillä niin lukkoon, että mä unohdin hetkittäin, mitä keinoja mä oon jo tässä parin vuoden kuntoutumisen aikana opetellut. Mä oon tehny hiton pitkän matkaa töitä, että oon noussu pohjalta ja kuntoutuminen jatkuu edelleen. Pelkästään se vie voimia. Se on jatkuvaa mielensisäistä työtä, vaikka samalla pitää keskittyä siihen hetkeen, missä on ja mitä on tekemässä. 

Tänään mä huomasin kuormittumisen nousevan todella korkeelle. Se oli hyvä muistutus itellekin, että tää tie on pitkä ja tiputuksia tulee edelleen, ehkä ei niin herkästi kuin ennen mutta kun se tulee, se voi silti iskeä voimalla. 

Mä tein 11 kk 50% työaikaa. Työajan nosto 80 prosenttiin tuli viikko sitten voimaan. Mä oon huomannu sen vaikutuksen heti. Oon ollu poikkeuksellisen väsynyt ja fiilis on koko ajan vähän kiree. Mun olo on  vähän sama kuin olisin varuillani jonkun ikävällä tavalla yllättävän asian takia. 

Muutoksiin tottuminen vie aina aikaa, mutta tässä on takana kova uupumus ja sen jälkityöt. Kun työoloissa asiat ei oo muuttunu romahduksen ajoilta parempaan, ni miten edes vois kuvitella jaksamisen yhtäkkiä lisääntyvän, vaikka itse onkin oman kuntoutumisensa eteen tehnyt paljon asioita. 

Miksi tää(kin) tärkeä ala ja ihana työkenttä on päästetty tähän kuntoon, että avustajat, lastenhoitajat, varhaiskasvatusopet, veot, johtajat jne. uupuu ja katoaa muihin hommiin? 

Kyllä tässä pikkasen jo jännittää, kun taas keväällä lapsiryhmä kasvaa ja yksiköstä lähtee huippuammattilaisia kohti uusia tuulia.