Henkilökohtaisesti

Tänään haluan muistaa läheisiäni, joilla on nyt elämässään raskaat ajat. Omistan heille pienen tekstin kauniiden kuvien kanssa. Tuokoon tämä lohtua myös sinulle, joka nyt tätä satut lukemaan, jos koet vaikeita asioita.  Joskus elämä heittelee ja taivaankansi synkkenee,  tuntuu ettei mistään kiinni saa,  myrsky mieltä riepottaa.  Silloin rohkeasti ulos mee, jotain kivaa ja mielekästä tee. Huomaa kauneus, se mieltä kohottaa,  ei pahan voimat pystykään sua kukistamaan. Ei yksin kukaan saa joutua taakkaa kantamaan. Muista, sullakin on se ystävä korvaamaton. Voimien keruu aikansa vie,  lopulta löytyy se valoisa tie. Vihdoin kun pimeä väistyy sivuun, kaiken kauneus palaa mieleen, saa suun taas hymyyn.

Moni on jo viimestä myöden kyllästynyt kuulemaan tai lukemaan koronaviruksesta. Siltikin ollaan Suomessa melko alussa tän sairaudenaiheuttajan kanssa. Omaakin mieltä mietityttää vaikka ja mikä. Siksipä kirjotan joitain ajatuksia talteen. Tänäänkin tulin töihin päiväkotiin. Suomen toimimisen kannalta kaiken ytimeen. Päiväkotien on pidettävä ovet auki. Minä hoidan vastuuni niin kauan, kun itse pysyn terveenä. Lapsimäärä on tipahtanut roimasti. Kasvattajia on toistaiseksi hyvin talossa. Taas on mun onni, että meidän päiväkoti on pieni, vain 2 lapsiryhmää. Mulla on siis oikeesti suhteellisen vähän kontakteja. Toki kuljen bussilla töihin, mutta bussitkin on melko tyhjinä. Etenkin nyt, kun viereinen koulu on suurelta osin suljettu. Työpäivät kuluu hyvin eri tavoin kuin normaalisti. Nyt toki eletäänkin poikkeusaikaa. Tavalliset rutiinit on tipotiessään. Nyt katsotaan päivä kerrallaan, kuka on töissä, missä vuorossa ollaan, kuinka monta lasta on paikalla, missä tilassa lapset fyysisesti le

Perjantai-ilta. Loman jälkeen eka työviikko takana. Jotenkin tuntuu erilaiselta. Ihan kun jotain puuttuisi. On jotenkin kevyehkö olo. En olekaan tavallisen perjantain tapaan rättiväsynyt! Mitä ihmettä? Tyypillinen perjantai-ilta on aivan jotain muuta kuin tänään on ollut. Tavallisesti kotimatkalla jalat, selkä, kädet, niska ja pää tuntuu painavan triplasti sen verran, mitä ne todellisuudessa painaa. Mieli on täynnä ailahtelevia tunteita ja ajatukset risteilee työpäivien asioissa. Muistinko...jätinkö... laitoinko...ei hitto... ainiin...sekin vielä...voi ei...ärsyttävää kun...olis pitänyt...  Kotimatka töistä kestää n. 25 minuuttia. Kuljen sen osittain bussilla ja osittain kävellen. Useimmiten en ehdi haluamaani bussiin, vaan odotan seuraavaa puoli tuntia tai menen kahdella bussilla. Siitä saa taas lisää aihetta kiroiluun. Ja aikaa ajatella, tuntea ja sisäisesti jopa itkeä. Kotiin päästyäni olen kiukkuinen, nälkäinen, janoinen ja aina on kiire vessaan. Ajatukset on puoliksi työasiois

Edelliseen blogitekstiini viitaten... Siitä ehkä jollain tasolla huokuu väsymys, näkymättömyys, epätoivo ja sisäiset arvotaistelun arvet. Koen tätä usein varhaiskasvatuksen lastenhoitajana. En ole kertaakaan lähes 14-vuotisen vaka-urani aikana kokenut niin suurta sisäistä myllytystä kuin viimeisen 2 vuoden aikana. Kaikki paine, mitä meihin tässä työssä kohdistetaan, on kasvanut jättimäiseksi mustaksi möykyksi, joka ahdistaa ja tuo painajaisia, joissa en selviä tavallisista työtehtävistäni.  Nyt olen vihdoin henkisesti jalka pienesti ovenraossa. Mietin vaihtoehtoja ja varovasti suunnittelen seuraavaa hiiren askelta pois tästä kuviosta. Uskallanko? Se ei ole yksinkertaista, koska tätä työtä tehdään niin ammatillisen pätevyyden, kokemuksen kuin tunteidenkin tasolla. Yksi pienen pieni askel kauemmaksi, kaksi takaisin jne. Ja takaisin päin vetää joka kerta ne pienet ja suuret hetket sen pääasian eli lapsen kanssa. Ei mikään muu. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tää

Tässä on nyt vuosia kuunneltu joka ikisen hallituksen puheita sopeuttamisesta, uudistamisesta, uudelleen järjestelemisestä, tehostamisesta, keskittämisestä ja mitä muita synonyymejä onkin säästöille ja kurjistamiselle keksitty. Sopeuttaminen on kiva sana. Sitä ei ihan täysin voi sanoa negatiivissävytteiseksi ja on tarpeeksi epämääräinen myös positiiviseksi toimeksi. Nyt kun on kokeiltu laajasti hallituksen edistämää sopeuttamista, voidaan tavoitella myös työväestön harjoittamia sopeuttamistoimia. Otan esimerkiksi oman työni varhaiskasvatuksen lastenhoitajana. Tarinat on fiktiivisiä ja silti tosia. Espoon kaupungin sivuille on tullut uunituore varhaiskasvatussuunnitelma 2019 . Lyhyesti käytän sanaa vasu19. Olen ehtinyt sitä puoleen väliin lukea - sairaslomalla. Sehän on opus, joka ohjaa varhaiskasvatuksen toimintaa. Tämä teos on jokaisen luettava. Siinä riittää tekemistä. Ei toivoakaan, että sen ehtii työaikana tehdä. Tässä tullaankin ensimmäiseen sopeuttamistoimeen: luetaan vain otsi

Julkaisenkin tällä kertaa vanhemman tekstin omista arkistoistani: OSA I KIRJE YHDESTÄ TYÖPÄIVÄSTÄ VARHAISKASVATUKSESSA Tänään ryhmässäni oli paikalla 22 lasta. Heistä muutama kaipaa erityisempää huomiota. Avustajaa kunnalla harvoin saa, etenkään kun selkeitä diagnooseja ei ole. On vain meidän oma sana ja kokemus sekä huoli, joka nousee pintaan, kun tunnemme itsemme riittämättömiksi. Koitamme kuitenkin tehdä aina parhaamme. Ennen kuin iltavuoro tuli töihin, hoidin tiimikaverin kanssa kahdestaan askartelut näille lapsille. Suurin osa oli samaan aikaan jakautuneena leikkeihin ja askartelijoita oli kahdessa pöydässä, jotta jokainen lapsi ehtisi päästä luomaan omia hienoja taideteoksiaan . Koko porukalla oltiin samassa tilassa, joten työrauha oli melko olematonta ja vaati suurimmalta osalta äärimmäisiä voimavaroja, jotta he jaksaisivat keskittyä tekemiseensä.  Askartelijoista muutama tarvitsee vielä konkreettisesti apua leikkaamisessa ja moni hyvin paljon tukea kesk

Ajattelin vaan ruveta kirjottamaan. On menny taas pitkä aika kun viimeksi kirjotin. Aiheita olisi ollut mutta en kerta kaikkiaan oo jaksanu. Nyt annan tajunnan virrata paperille tai no siis näytölle. Kuuntelen The Rasmuksen uusia biisejä. Tykkään. Tunnelma on kiva. Vähän ehkä sininen mutta mun fiiliksiin sopiva. Silti tää ei oo surullista musiikkia. Tulee ihan hyvä mieli. Hmm.  Pitää varmaan pian katsoa mitä tähän tulee koska kirjotan niin vauhdilla etten edes harkitse mitä kirjotan ja virheitä on taatusti tullu. En ehdi tai jaksakaan korjailla. Jättäiskö kuiteski tän just näin. Ehkä se on just sellasen luovan kirjottaimishepulin purkamisen tarkotus. Olkoot miten on. Tulkoot mitä tulee. Delirium. Tämä biisi. Mulla tulee äiti mieleen. Outoa. Tai no ei. Nyt koitan liikaa taas kontrolloida sitä, mitä kirjotan. Pitäs selitellä. Mutta ei se oo nyt tarkotus. Ei tää ookaan niin helppoa kun luulin. Tästä ei varmaan tule pitkä tarina tai sitte en osaa ollenkaan lopettaa. Vitsi mua häiritee