Henkilökohtaisesti

Minkälainen on tulevaisuuden maailma ? Minkälainen on tulevaisuuden maailma, kun me opetetaan tuleville sukupolville, ettei muista elollisista tarvitse välittää? Yksinäisen näköinen jätetään rauhaan, ettei hän häiriinny. Tai sitten vähän pelottaa, että hän aloittaa keskustelun meidän kanssa. Surevaa kartetaan, koska ei hänelle uskalla sanoa mitään, ettei vain sanoisi vääriä asioita. Eksyneen näköiselle ei tarjota apua, koska me kaikki pidetään huolta vaan omista asioistamme. Väärin tekevää ei neuvota, koska hän voisi vastata ikävällä tavalla. Haukkujaakin siedetään, koska me itse pelätään aggressiivista reagointia. Lastenkirjoja sensuroidaan tai muokataan, mutta samalla lapsille annetaan pääsy nettimaailmaan . Me ei ymmärretä näiden tekojen ristiriitaa ja epäjohdonmukaisuutta. Toisen elävän olennon satuttamista kuvataan, koska meiltä puuttuu rohkeus ajatella itse ja puuttua toimintaan.  Minkälainen maailma on se, jossa materiasta syntynyt riita ratkaistaan aina väkivallalla ? Nii...

Retkiliivit päälle.  Lämmin kaakao reppuun.  Kohta ylös metsäpolkua taapertamassa. Tuoreen lumen rapsahtelua.  Suloisen pikkuista hiutalointia. Kuuluu ääntä kaikenmoista.  Yhteen kerääntyen ohjeita käydään.  Jutustelua.  Tärkeitä suunnitelmia.  Roolien pohdintaa.  Rentoutta ilmassa.  Iloisesti metsämajaan suuntaa pienet.  On lumigepardit ja piiloleikit. Leikkinuotio ja oksista hämähäkinseitti.  Kohta kaakaokello soi.  Herkutellaanpa hetki yhdessä.  Keksinmuruset lumihangella. Suklaaviikset pikkuisten iloisilla kasvoilla.  Vielä on aikaa.  Ei mihinkään kiirettä.  Aurinko hellii.  Metsän taika auttaa.  Miten maagisia leikkejä!  Pikkuiset ei saa tarpeekseen.  Tulee tuhat ideaa.  Metsän omat lelut. Ei vois olla parempaa. 

Mä kipuilin omien tarpeiden kanssa jo monta kuukautta ennen päätöstä. Päätöksen tekeminen oli lopulta yksi isoimmista kipuilun syistä. Mun oli pakko kohdata se tosiasia, ettei kukaan tee päätöksiä mun puolesta. Se olisi ollut tosi helppo vaihtoehto ja sitten olisi vain tyydyttävä siihen, mitä joku muu mun elämän suunnasta päättää. Mutta olisko se vieny mua eteenpäin? Mä en usko, koska mä olisin silloin vain väistäny oman vastuuni. Sanonta "Mikään ei muutu jos mikään ei muutu" pyöri mun päässä. Se tuntui puhuttelevan mua koko ajan. Ja samaan aikaan mä mietin, että sanonnan ajatuksessa on jotain pielessä. Ei se kuitenkaan ole se ajatus, minkä kautta mä löydän vastauksia ja tukea mun omaan tuskailuun. Mä pyörittelin myös usein ajatusta siitä, että "muutosten tuulet puhaltaa" mun elämässä. Mutta tässäkin ajatuksessa on yksi oleellinen virhe. Mä ajattelin koko kevään, että asioiden pitää muuttua, jos mä aion jatkossakin olla työkykyinen. Mitä jos mä vaan nyt odottaisin, ...

  Mä yritän edelleen toipua 2 vuoden takaisesta romahduksesta ja se on sujunut kohtuu hyvin kuntoutuspsykoterapian ja lyhennetyn työajan tuella. Mä oon tehnyt 11kk 50% työaikaa. Joulukuussa työaika nostettiin 80%:iin. No siitäkin mä olin 1 kokonaisen viikon kipeänä kotona ja nyt tämän viikon lomalla. Töissäkin oli melko rauhallinen viimenen viikko.  Mutta mitä tää nyt on?  Mun viikon loma alkoi perjantaina. Samana iltana en saanutkaan unta, vaikka olin tosi poikki. Lopulta mä valvoin sängyssä vielä aamulla 5.30! Nyt mun rytmi on sit aivan sekasin ja 6 yötä on menny täysin pieleen, kun mä en vaan nukahda, vaikka oon sairaan väsyny. Mä oon kattellu kelloa lähes joka yö vielä 3-3.30 välillä. Sit en oo enää uskaltanu. En siis tiedä millon mä oon nukahtanut.  Heräämiset on yhtä tuskaa ja sängystä nousemiseen menee pitkään. Mulle on vapailla  normaalia herätä ihan kohtuuvirkeenä ilman kelloa 7-8 aikaan. Nyt on todellisia vaikeuksia vielä 10 aikaankin. Mulle ei oo täm...

 Joskus tulee eteen niitä päiviä, kun vaan vois heittää hanskat tiskiin ja vaipua johonkin horrokseen. Tänään se päivä osui mulle.  Pitkästä aikaa mulle tuli pelko siitä, että mä tipun takasin uupumuksen kuiluun. Mä menin töissä välillä niin lukkoon, että mä unohdin hetkittäin, mitä keinoja mä oon jo tässä parin vuoden kuntoutumisen aikana opetellut. Mä oon tehny hiton pitkän matkaa töitä, että oon noussu pohjalta ja kuntoutuminen jatkuu edelleen. Pelkästään se vie voimia. Se on jatkuvaa mielensisäistä työtä, vaikka samalla pitää keskittyä siihen hetkeen, missä on ja mitä on tekemässä.  Tänään mä huomasin kuormittumisen nousevan todella korkeelle. Se oli hyvä muistutus itellekin, että tää tie on pitkä ja tiputuksia tulee edelleen, ehkä ei niin herkästi kuin ennen mutta kun se tulee, se voi silti iskeä voimalla.  Mä tein 11 kk 50% työaikaa. Työajan nosto 80 prosenttiin tuli viikko sitten voimaan. Mä oon huomannu sen vaikutuksen heti. Oon ollu poikkeuksellisen väsynyt ...

Olipa kerran varhaiskasvatuksen lastenhoitaja. Hän oli tehnyt tärkeää työtään kolmasosan elämästään. Hän teki työtään hiljaisesti, päättäväisesti, täysillä, intensiivisesti, lojaalisti ja luotettavasti. Hän yritti aina ylittää omat ja toisten odotukset. Hän imi jatkuvasti tietoa kollegoiltaan, koulutuksista ja kirjallisuudesta. Hän ei koskaan vaatinut, saati pyytänyt mitään. Hän teki vain työnsä niin, ettei siitä löytynyt moitteen sanaa. Senpä takia kai hän ei saanut työstään juuri palautetta. Eihän varhaislapsuutta ja työntekoa jo valmiiksi arvostava työmyyrä tarvitse huomiota, puhumattakaan myönteisestä palautteesta ja kiitoksesta. Niinhän siinä sitten kävi, ettei tämä ahkera lastenhoitaja kokemuksen ja tiedon lisääntyessä enää niellytkään ihan kaikkia päätöksiä ja vaatimuksia, mitä varhaiskasvatusalan kentälle heitettiin. Hän alkoi kyseenalaistamaan epäkohtia ja hakemaan perusteita vaatimuksille monelta suunnalta. Hän huomasi usein ihmettelevänsä monen asian kohdalla, miksi puhutaan...