Henkilökohtaisesti

              Stop!   Hei sinä !   Minä päätin kirjoittaa juuri sinulle, koska luulen sinun jo vähän odotelleen jonkinnäköistä viestiä. Onko se juuri tämä kirje? Odotitko juuri näitä sanoja? Minä en tiedä, kuka sinä olet. En myöskään tiedä, minkälaiset asiat sinusta tuntuu kiinnostavilta. Ehkä sinäkään et vielä tiedä. Itseäni kuvaisin pohtivaksi olennoksi. Jopa mieleeni uppoavaksi kaivautujaksi. Kenties joku  näistä minun ajatuksistani kohtaa sinunkin sisimpäsi jollain tavalla ja herättää pohtimaan syvempiä kerroksia sinussa itsessäsi.   En halua neuvoa ketään. Jos kuitenkin antaisin joskus elämänohjeita, niin tältä ne voisi näyttää: “haasta itseäsi ajattelemaan",  "kysy aina miksi / miksi ei",  "tutki muiden olentojen sanatonta viestintää"  ja  "pysähdy ymmärtämään”.   Minusta on lapsesta asti tuntunut siltä, että olen aina vähän erilainen kun muut. Aika moni varmaan ajattelee niin...

Oletko sä koskaan tullut ajatelleeksi varhaiskasvatusalalla työskentelyn terveysvaikutuksia? Niitä kaikkia hyviä, vähän jopa itsestään selviä puolia, joita tässä työssä on ihmisen terveyden näkökulmasta.  Mä olen tehnyt töitä lasten parissa nyt lähemmäs 20 vuotta. Itsetuntemuksen, erilaisten ryhmien ja tiimikokemusten myötä mä olen oikeesti oppinut tykkäämään tämmöisestä liikkuvasta tavasta toimia ja olla. Mä nautin vapaa-ajallakin kohtuudella aktiivisesta elämäntyylistä. Vasta viime vuosina mä olen huomannut seurata itsessäni kaikkia hyödyllisiä vaikutuksia, jotka työn puolesta tulee. Kentällä on paljon kokemusta siitä, että tämä työ rampauttaa, masentaa, polttaa loppuun, tuo valtavasti fyysisiä vaivoja ja kipuja sekä tartuntatauteja ja niiden seurauksia.  Voisiko varhaiskasvatustyössä kuitenkin olla myös se toinen puoli? Joskus tuntuu, ettei myönteiselle puheelle ole paljon tilaa. Varhaiskasvatuksen yleistilanne on vakava, sitä en lähde kieltämään. Olen yksi niistä, jot...

Mä en tiedä, paljonko kello oli silloin, kun lähtö äidin kohdusta tuli, mutta sen mä tiedän, että sä synnyit syksyllä 1983. Pitiköhän sun syntyä jopa aikasemmin, en nyt oo ihan satavarma. Mun onneksi kuitenkin sain just sut pikkusiskoksi! Mä oon oppinut ehkä paljon enemmän sulta  elämän varrella kuin sä multa. Tai ainakin parempia asioita. Sä oot ehkä nähny mun toilailut, kun mä oon vanhempi ja oot ymmärtäny asioita nuorempana sen takia. Pienestä pitäen mä oon ollut tuskastumiseen asti itepäinen, jäärä ja ehkä jopa piiloaggressiivinen pilkunviilaaja asiassa kuin asiassa. Vaikka me molemmat ollaan aina oltu peruskilttejä, mä väitän, että sä oot ollut meistä se helpompi sisko. Sä oot ollut lapsesta saakka sovitteleva, hirmu huolehtivainen, viaton, ymmärtäväinen, joustava, auttavainen ja vähän semmonen vapaasieluinen älykkö. Sulla on myös tahdonvoimaa, sisukkuutta, uteliaisuutta, sisäistä viisautta ja pitkä pinna. Mun on pakko myöntää, että mä en oo aina ollut ihana isosisko. Sä oot...

Minkälainen on tulevaisuuden maailma ? Minkälainen on tulevaisuuden maailma, kun me opetetaan tuleville sukupolville, ettei muista elollisista tarvitse välittää? Yksinäisen näköinen jätetään rauhaan, ettei hän häiriinny. Tai sitten vähän pelottaa, että hän aloittaa keskustelun meidän kanssa. Surevaa kartetaan, koska ei hänelle uskalla sanoa mitään, ettei vain sanoisi vääriä asioita. Eksyneen näköiselle ei tarjota apua, koska me kaikki pidetään huolta vaan omista asioistamme. Väärin tekevää ei neuvota, koska hän voisi vastata ikävällä tavalla. Haukkujaakin siedetään, koska me itse pelätään aggressiivista reagointia. Lastenkirjoja sensuroidaan tai muokataan, mutta samalla lapsille annetaan pääsy nettimaailmaan . Me ei ymmärretä näiden tekojen ristiriitaa ja epäjohdonmukaisuutta. Toisen elävän olennon satuttamista kuvataan, koska meiltä puuttuu rohkeus ajatella itse ja puuttua toimintaan.  Minkälainen maailma on se, jossa materiasta syntynyt riita ratkaistaan aina väkivallalla ? Nii...

Retkiliivit päälle.  Lämmin kaakao reppuun.  Kohta ylös metsäpolkua taapertamassa. Tuoreen lumen rapsahtelua.  Suloisen pikkuista hiutalointia. Kuuluu ääntä kaikenmoista.  Yhteen kerääntyen ohjeita käydään.  Jutustelua.  Tärkeitä suunnitelmia.  Roolien pohdintaa.  Rentoutta ilmassa.  Iloisesti metsämajaan suuntaa pienet.  On lumigepardit ja piiloleikit. Leikkinuotio ja oksista hämähäkinseitti.  Kohta kaakaokello soi.  Herkutellaanpa hetki yhdessä.  Keksinmuruset lumihangella. Suklaaviikset pikkuisten iloisilla kasvoilla.  Vielä on aikaa.  Ei mihinkään kiirettä.  Aurinko hellii.  Metsän taika auttaa.  Miten maagisia leikkejä!  Pikkuiset ei saa tarpeekseen.  Tulee tuhat ideaa.  Metsän omat lelut. Ei vois olla parempaa. 

Mä kipuilin omien tarpeiden kanssa jo monta kuukautta ennen päätöstä. Päätöksen tekeminen oli lopulta yksi isoimmista kipuilun syistä. Mun oli pakko kohdata se tosiasia, ettei kukaan tee päätöksiä mun puolesta. Se olisi ollut tosi helppo vaihtoehto ja sitten olisi vain tyydyttävä siihen, mitä joku muu mun elämän suunnasta päättää. Mutta olisko se vieny mua eteenpäin? Mä en usko, koska mä olisin silloin vain väistäny oman vastuuni. Sanonta "Mikään ei muutu jos mikään ei muutu" pyöri mun päässä. Se tuntui puhuttelevan mua koko ajan. Ja samaan aikaan mä mietin, että sanonnan ajatuksessa on jotain pielessä. Ei se kuitenkaan ole se ajatus, minkä kautta mä löydän vastauksia ja tukea mun omaan tuskailuun. Mä pyörittelin myös usein ajatusta siitä, että "muutosten tuulet puhaltaa" mun elämässä. Mutta tässäkin ajatuksessa on yksi oleellinen virhe. Mä ajattelin koko kevään, että asioiden pitää muuttua, jos mä aion jatkossakin olla työkykyinen. Mitä jos mä vaan nyt odottaisin, ...