Hädässä ystävä tunnetaan, mutta ei ole ollenkaan itsestäänselvää, että ystäviä on jokaiselle

Tänään mulle tuli eteen yllättävä ja vakava tilanne. Vähän myöhemmin sen jälkeen tuli aika kova jälkishokki. Oon tällä hetkellä tavallista herkempi kaikelle yllättävälle ja ns. tylsästä poikkeavalle, koska omat voimavarat on kortilla. 

Herätessäni mä mietin, että nyt kun oon viimein taas vähän päässyt lukemisen makuun, käyn hakemassa sohvanurkkaan jalkavalaisimen Ikeasta. Olis motivoivampaa lukea hyvässä valossa. Kuten kuvioon kuuluu, mä en millään meinannut päästä ulos ovesta. Yritin aamupalan jälkeen valmistautua, mutta ei. Meni pari tuntia ennen kuin tuli se, että nyt tai ei ollenkaan! Päällimmäisenä oli ajatus omasta saamattomuudesta. Siihen on syy, mutta silti. Välillä mun on tosi vaikee hyväksyä, ettei toimintakyky ja aloitteellisuus oo nyt huippuluokkaa. 

Mä lähdin siis ostamaan lukuvaloa, mutta niinhän siinä käy, kun on Ikeassa, että kärryyn kerääntyy vähän jotain muutakin matkan varrelta käteen tarttuvaa. Vähän nauratti - tyypillinen Ikea-reissu. Ja taas 2 uutta sohvatyynynpäällistäkin. Niitä riittäis kyllä, mutta.. Oikeestaan hypistely ja ostoskorin täyttäminen toi hetkellistä hyvänolontunnettakin. Kun mä ostan sisustustavaraa, voin sukeltaa mielikuvitusmaailmaan, hetkeks pois reaalimaailmasta. Mä kuvittelen, kuinka ihanalta koti näyttääkään, kun laitan uudet tyynyt kivasti ja saan syödä uusilta näteiltä lautasilta. Ruoka maistuu taatusti paremmalta kuin ikinä. Niin se menee. Olin tyytyväinen ostoksiin.

Navigaattorin ohjelmointi kohti kotia ja matkaan. Ajelin muiden mukana. Välillä tuntui, että mä olin robotti. Ajoin vaan, mutta en tiedostanut sitä. Mä tuijotin vaan edessä näkyvää harmautta ja hyvä jos huomasin lukuisia tiellä liikkujia. Nopeudet on isoilla teillä kovat ja autoja oli paljon. Yhtäkkiä mä tajusin, että edessä ajavalla autolla on joku ongelma. Auto alkoi heittelehtiä kaistan laidalta toiseen. Ihme, ettei tullut törmäyksiä, kun ohituskaistalla autot ajoi lujaa ohi. Siinä olis ollu ison ketjukolarin mahdollisuus. Munkin vauhti selvästi hidastui, koska edellä oleva auto nytkähteli, sahasi vasemmalta oikealle ja toisinpäin. Samalla sen vauhti hiipui. Mä olin ihan varma, että taas joku leikkii kännykällä ajaessaan. 

Nyt auto kulki tosi hitaasti ja nyki vaan eteenpäin. Lopulta vauhti pysähtyi kokonaan aivan kaistan vasempaan reunaan niin, että kuskin puolen renkaat oli yli keskiviivan. Ihmettelin ja lähinnä hämmennyin. Ehkä sillä loppuikin bensa. Kaikki takana tulevat ajoi kovaa vauhtia ohi toisella kaistalla. Huomasin peilistä, että mun kaistaltakin autot siirtyi toiselle kaistalle. Itsekin päätin lopulta laittaa vilkun vasempaan lähteäkseni ohi. Jono toisella kaistalla oli kuitenkin pitkä ja mun oli pakko odottaa sopivaa väliä. Samalla mä tajusin tarkemmin katsoa edessä pysähtyneenä olevan auton sisälle ja kiinnitin huomion oudosti käyttäytyvään kuskiin. Mä luulin ensin, että hän puhuu puhelimessa ja levottomana vääntelehtii autossaan. Näytti, että hän vaappuu edestakaisin penkillään aika lujaa. 

Asia vaivas sen verran, että mä pistinkin vilkun oikealle ja siirsin auton lähemmäs pysähtynyttä autoa. Sillon mun takana oleva viimenen auto lähti meidän ohi. Tästä näin paremmin ja tajusin heti, ettei nyt ollu kaikki hyvin. Mä nappasin puhelimen ja yritin hätäpäissäni etsiä hätävilkkuja autosta. Mä vaan toivoin takana ajavien huomaavan, että jotain normaalista poikkeavaa tapahtuu. Huomasin selkeesti, kuinka mun sydän alkoi hakkaa kovempaa ja kädet tärisi, tuli kylmä ja hiki. Hoin vaan itelleni, että äkkiä nyt. Missä se vilkku on?? Järkipäissäänhän se nappi on helposti nähtävissä, mut nyt en meinannut sitä hoksata. Eniten pelotti, mitä löydän toisesta autosta. 

Juoksin auton luokse ja koputin pelkääjän ikkunaan. Tajusin, että hänellä on sairaskohtaus! Pieni reaktio silmissä, mutta ei hän katsonu muhun. Mä näin vaan, että suusta tuli vaahtoa ja kuolaa. Mä avasin oven, laitoin hätävilkut (löysin tällä kertaa napin heti) ja yritin puhuttaa ratin ja penkin välillä kouristelevaa kuskia. Kerroin, että soitan just apua, vaikka mä en tienny yhtään, kuuleeko hän mua. Onneks hätänumeron työntekijä puhui rauhottavasti. Mä varmaan puhuin tosi nopeesti ja yritin kertoa ihan kaikki havainnot kuskista ja sijainnista. Mä pelkäsin, että hän lyö päänsä rattiin. Lopulta kuskin kouristelu loppui ja hän oksensi syliinsä. Ja oli unessa. Mä yritin kannatella päätä, että hän pystyy hengittämään. Onneks hän hengitti koko ajan eikä uutta kouristelua tullut. Yritin herätellä häntä, mutta tuloksetta. Hätänumerosta sanottiin, että apu on kohta siellä. Onneks edes puhelimen päässä oli joku toinen ihminen.

Viimein paikalle pysähtyi toinen auto. Kuski tuli kysymään tilannetta. Mä sanoin, että tässä on luultavimmin epilepsiakohtaus kyseessä. Hän kertoi olevansa hoitaja ja voi ottaa mun paikan kuskin vieressä, että mä voin jutella hätäkeskukseen. Voi että mä olin kiitollinen sille nuorelle hoitajalle, joka ehti pysähtyä auttamaan, vaikka olikin kiire töihin! Kaikki muut autot ajoi vauhdilla ohi. Harva edes hidasti vauhtia, vaikka sairaskohtauksen saaneen kuskin auto oli vaarallisesti tiellä. 

Me nähtiin ja kuultiin ambulanssi vihdoin, mutta se oli menossa väärään suuntaan. Isolla tiellä auto ei voinut ajaa suoraan meidän luo, vaan ambulanssin oli pakko ajaa pitkälle näkymättömiin, jotta pääsee ramppien kautta meidän suuntaan takaisin päin. Ensihoitajat vilkutti meille, että tajutaan heidän huomanneen meidät ja tulevan kohta. Aloin miettimään, että joskus saattaa olla jopa kohtalokasta, jos ei ambulanssi pääse keskikaiteiden läpi missään kohtaa, vaan joutuu ajaa ajan kanssa kilpaa onnettomuuspaikalle lenkin kautta. Olis kyllä hyvä, että keskikaiteiden väleissä olis aukkoja, joita hälytysajossa olevat voi käyttää hätätilanteessa. Lisäajon ja ruuhkan takia aikaa ambulanssin tuloon meni ylimääräiset 5 minuuttia. 

Ensihoitajat otti tilanteen hallintaan ja hoitaja pääsi lähtemään töihin. Mä jäin ekana paikalle osuneena vielä antamaan tarkempia tietoja. Liikenne oli niin tiuhaa, että kuskia ei voitu ottaa autosta ennen kuin saadaan pelastuslaitos paikalle. Onneks siihen ei mennyt kauan. Lopulta kuski saatiin ambulanssiin ja palomiehet tuli vielä kiittämään ja kysymään mun vointia. Välittömästi siinä hetkessä mä tunsin, että mun toimintamoodi hellittää ja tunteet tulee pintaan. Palomiehet otti hoitaakseen kuskin auton tieltä pois ja toivottivat turvallista kotimatkaa. 

Kotimatkalla mun olo oli levoton ja pidättelin itkua, että pääsen ite ehjänä kotiin. Mä mietin, kuin helposti mä siinä muiden mukana meinasin vaan jatkaa matkaa ohittamalla sen auton. Mitä mun päässä oikein tapahtu? Onneks lopulta jäin paikalle. Melkein itketti ja nauratti, kun tuli ajatus, että nyt mä elin hetken tosielämän sairaalasarjaa. Kuinka paljon mä Casualty-sarjasta tykkäänkin ja nyt kun tilanne olikin tosi, olin aivan poikki. Olin shokissa. Onneks kotona mua vastassa oli tärkeä ja turvallinen ihminen. Onneks en just nyt ollut yksin. Sain heti purkaa tapahtumat jollekin ja vaan itkeä hetken. Se tunne oli niin voimallinen, että tärisin, kädet vapisi ja mut valtas hirvittävä kylmyys ja kylmä hiki. Suuta kuivas ja janotti.  

Ikinä ei tiedä, mihin tilanteisiin elämä heittää. Mä en tiedä, mikä mun olo olis tällasen jälkeen ollu, jos ite en olis vähän heikoilla vesillä. Olisinko ollu silti yhtä järkyttynyt jälkeenpäin? Toisaalta mulle tuli tunne, että olin ehkä se tärkein ihminen siinä hetkessä, koska olin ekana onnettomuuspaikalla ja pystyin toimimaan. Lähihoitajan rooli napsahti päälle. Olin myös auttamisvelvollinen kansalainen ja ihminen ihmiselle. Tän kuskin kohtalo iski tosi lujaa mun tajuntaan. Sain karun muistutuksen siitä, että mitä vaan voi tapahtua missä vaan, milloin vaan. Sillon varmaan meistä jokainen toivoo, että joku olis auttamassa. 

Kyllä sitä miettii ehkä jonkun aikaa, mitä tänään tapahtui ja mitä olis voinu pahimmillaan tapahtua. Mitä jos mä olisin ajanut ohi? Miksi just mä pysähdyin? Mä osuin paikalle, koska en saanut aamulla lähdettyä aikaisemmin. Kuka olis ollut se, joka pysähtyy, jos mä olisin ollut liikkeellä aikasemmin? Oliks mun tarkotus tänään olla se, joka pysähtyy auttamaan toista? Miks mun piti tässä tilanteessa kokea näin vahvoja tunteita? Miks mun reaktio oli niin vahva? Miten sen kuskin elämä tästä tapahtumasta muuttui?  Minkälaisia valintoja hän jatkossa tekee? Miks hänen kännykkä oli tippunut hänen jalkojen päälle? Yrittikö hän itse soittaa apua vai käyttikö kännykkää muuten ajon aikana? Oliko siinä ehkä navigaattori päällä, mutta autossa sitä ei voinu kiinnittää mihinkään? Mikä laukasi kohtauksen? Mikä kaikki johti tän päivän tapahtumaan mun osalta? Jos en olis päättänyt tehdä itelleni motivoivaa lukunurkkaa sohvalle, en olis ollut lampunhakureissulla ollenkaan. Jos en olis sairaslomalla, en varmaan olis ees miettiny kirjan lukemista. Loputtomasti kysymyksiä, joiden kautta mä voin jäsennellä tapahtumaa ja kaiken tarkotusta. 

Nyt kun mun oma olo on väsynyt, mutta turvallinen, tapahtuma ei valtaa enää täysin mun koko kroppaa. Kyllä se siellä on, mutta pienempänä. Se tunne, mikä tuli, kun kukaan ei pysähtynyt heti mun kanssa auttamaan, on sanoinkuvaamaton. Mikä ihmisiä vaivaa? Jopa mun takana ajanut auto näki tilanteen hyvin, mutta päätti jatkaa matkaa ja jätti mut yksin selvittämään, mikä pysähtyneessä autossa on hätänä. Mä olin samaan aikaan vihanen, peloissani, pettynyt ja yksinäinen. En mä siinä tilanteessa sitä enempää pohtinu, mutta nyt tiedostan ite, miten tärkee on ainakin kysyä, tarvitaanko apua, jos tiellä näkee jotain poikkevaa. Vaikka paikalla on jo joku pysähtyneenä, se ei tarkota sitä, että muiden ei tartte. Usein auttajakin tarvii apua ja tukea. Kaksin tai kolmin kriisit on jo paljon helpompi kohdata. 

Kiitos siis sulle nuori hoitaja, joka ehdit pysähtyä. Sä oot oikeessa työssä. Sä oot inhimillinen. Sä oot yks arjen sankareista, jotka ei viittaansa pörhistele muiden edessä. Sä vaan tulit ja otit tilanteen haltuun. Sä olit valmis auttamaan kuskia ja puhuit mun kanssa. Sä tulit paikalle just sillon, kun sua tarvittiin. Sun kaltaiset on kultaa. 

Tunnekrapula on se olo mikä tulee isojen tunneryöppyjen jälkeen, joskus vasta seuraavana päivänä. Olo tuntuu samalta kuin olis juonu alkoholia puolet liikaa ja samalla nukkunut hyvin pinnallisesti lyhyet unet. Kriisipäivän jälkeen mulle tuli tunnekrapula. Siinä tuntuu esimerkiksi väsymys, nestehukka, vapina, ontto olo, heikotus, pöhnä, herkkyys äänille, valolle ja hajuille, silmien turvotus, huono olo ja päänsärky.