Lääkityksen jälkeistä elämää

 Nyt mulla on lopuillaan viides päivä ilman mielialaa tasaavaa lääkitystä. Onneks nää ekat päivät sattui vapaille. Mähän jo oletin säästyväni kaikilta tyhmiltä lopetusoireilta. Mutta ei se kuulkaas mennytkään ihan niin. Viimeinen puolikas upposi kehoon keskiviikkoaamuna. No perjantaina mä sain todella tuntumaa siitä, että jotain Venlafaxin oli mulle tehnyt. Vaikutusta oli ollut. 

Lopettamisen positiiviset muutoksethan tuli heti. Yöhikoilu ja muukin suhteettoman kova hikoilu loppui justiinsa. Heti huomasin myös, että mun vatsa voi taas hyvin. 

Mutta sitten se perjantai...heti aamusta alkaen mun mahan pohjasta lähti monessa tilanteessa vyörymään aivan kuin hyökyaaltona ihan käsittämätön itkuisuus. Mä tunsin, että se vaan tulee läpi enkä mä voi tehdä mitään. Yritin mä kyllä sitä ensimmäistä aaltoa hillitä todella rajusti. Se fiilis tuntui hyvin tutulta ja mä tiesin kokemuksen perusteella, että tää on itku, joka ei vaan lopu, jos mä annan sen nyt tulla. Musta tuntui ehkä vähän siltä kuin pato olis räjähtäen murtunu ja padon taakse pitkän aikaa kertynyt vesi pääsis nyt voimalla vapaaksi. 

Tää oli tosi outo tilanne. Mä en silloin tajunnut yhtään, miks mua alkoi niin yllättäen aamupuurolla itkettää. Enkä mä tajunnut sitäkään, kuinka se tunne oli nyt yhtäkkiä niin voimakas kehollisesti. Mahassa oli vähän sama supisteleva tuntemus kuin jos kohta oksentais. Ei mulla silti ollut fyysisesti paha olo. Se kaikki oli hyvinkin psyykkistä. Mutta mähän oonkin mahalla tunteva. Kaikki voimakkaat tunteet tuntuu mahassa. Nyt niitä tais olla siellä ihan kunnon möykkynä kerääntyneenä yhteen.

Näitä itkuherkkiä fiiliksiä jatkui voimakkaana sen koko perjantain. Musiikki sai mut itkun partaalle. Mun läheisten ajatteleminen sai mut itkun partaalle, Töistä puhuminen sai mut itkun partaalle. Autoillessa terapiaan mä itkin. Kun olin matkalla kotiin terapiasta, mä aloin yhtäkkiä itkemään. Terapiassakin jokainen sana, jokainen ajatus ja jokainen hiljainen hetki peittyi itkuisuuden alle. Mun ei edes tarvinnu tajuta ajattelevani jotain. Silti mä tunsin painetta ja kovaa tarvetta hysteeriseen itkuun. Mä mietin siinä moneen kertaan ääneenkin, että tätäkö tää nyt sitten on taas? Miten mä jaksan tulevat haasteet, jos repeilen vaan itkuun? 

Toinen asia, mitä mä oon nyt joutunut kokemaan, on ns. sähköiskut pitkin kehoa. Nyt mä todella tiedän, mistä muut Venlafaxinin lopettaneet on puhunut. Se tunne on käsittämätön ja todella outo. Myös pelottava ja raskas. Se vie huomion käsillä olevasta asiasta helposti kokonaan. Näitä tosi ikäviä säväreitä on ollut 4 päivää. Pahimmat oli 2 ekana päivänä. Nyt ne on onneksi vähän laimentuneet. 

Mä oon paljon koittanu miettiä, mikä niitä aiheuttaa. Sitä on tosi vaikee myöskään selittää järjellisen kuulosesti ihmiselle, joka ei tätä oo kokenut. Arvaamattomasti päässä ikään kuin napsahtelee. Se on siis ihan fyysinen näpäytys. Melkein samalta tuntuu saada säkäri talvipakkasilla tietyistä vaatemateriaaleista. Se ei oikestaan satu, mutta se tuntuu tosi inhottavalta. Siitä sitten menee sähköiskun tuntuinen liikerata ihan jalkapohjiin asti. Samalla tuntuu jonkunlainen humahdus päässä ja koko kropassa. Kaikki käy tyyliin sekunnissa. Ja näitä napautuksia ja humahduksia sitten on tullut yhtenään. Välillä tiheämmin ja välillä pidemmällä välillä. Ennakointi on mahdotonta. Tää on varmaan jonkunlaista kemiaa, johon liittyy välittäjäaineet ja hermotus tms. Ihan mututuntumalla vaan oon näin pyöritellyt. Mun pitäis enemmän tutustua tieteellisiin teksteihin, että ymmärtäisin täysin, mitä tän takana on. Nyt en vaan jaksa. Mutta olis kiinnostavaa.

Mä oon ollut todella uuvuksissa koko vapaan. Mä olin totaalisen hajalla työviikon jäljiltä. Mun piti yrittää päästä taas kärryille työarjen kuvioista. Mun piti yrittää pysyä tahdissa ja pärjätä arjen myllerryksessä. Mun piti yrittää ottaa vastaan sekin tieto, että tammikuussa kuviot tulee muuttumaan isosti. Eikä mitenkään voimaannuttavaan suuntaan. Päinvastoin. Tammikuusta eteenpäin työ tulee vaatimaan multa vielä lisää, vaikka mun voimavarat on finaalissa nytkin. Ikävää tunnetta lisää se, ettei muuttuvan tilanteen suhteen oo minkäänlaista suunnitelmaa vieläkään olemassa. 

Musta tuntuu, etten mä ihan pärjää. Enkä voikaan. Mähän olen kuntoutujana. Mä teen 60 % työaikaa painavasta syystä. Sitä vaan ei tunnuta muistavan hektisessä varhaiskasvatustyössä. Oletus on, että kun mä oon töissä, teen ihan normaalisti töitä. Siitä, jos mistä tulee riittämätön ja heiveröinen olo. Mä oon epäilly omaa osaamistakin moneen kertaan noiden kolmen työpäivän aikana. 

Eka viikko töissä pitkän sairasloman jälkeen, lääkkeen lopetusoireilu ja aika monta asiaa buukattuna vapaille, työkuviomuutosten tuoma pelko ja epävarmuus, jokailtainen selkäsärky ja migreeni. Huono soppahan siitä helposti syntyy.