Henkilökohtaisesti

Sen sanotaan olevan rauhoittava ja arvokkuutta lisäävä väri. Se luo mukavaa tunnelmaa. Se voi myös vaikuttaa viilentävästi, ehkä jopa etäännyttävästi. Joskus luin myös tutkimuksesta, jossa todettiin ettei siniset elintarvikkeet houkuttele. Senkö takia luonnossa ei kasva montaakaan sinistä kasvista?   Ei kuitenkaan unohdeta Fazerin sinistä. Muistaakseni kääreen väri on vain Fazerin käytössä. Tässä värissä on kyllä jotain hyvinkin houkuttelevaa! Sininen yhdistyy kylmään ja on siksi vähän ristiriidassa mukavuuden ja rauhallisuuden kanssa. Kylmä saa tärisemään eikä tunnu kivalta. Liika kylmyys on uhka elimistölle. Kylmissään ihminen hakeutuu mahdollisimman lähelle omaa tai toisen ihoa ja koittaa löytää lämpöä.  Sininen yhdistyy mun mielessä vahvasti veteen, vaikka useimmat mun tuntemat vedet on joko ruskeita tai kirkkaita.. Vesi tuo mieleen meren kohinan, laineilevan järven ja myrskyn pauhun suurine aaltoineen.  Myrsky on aina vähän pelottava ja mystinen, siltikin se kiinnostaa. Myrskyssä

Tästä saattaakin tulla pitkä kirjoitus. Nyt on niin paljon ajatuksia mielen päällä. Näillä mietteillä kevättä kohti. Pohdin ja pyörittelen tätä nyt aika yleisellä tasolla. Kuntakymppi kertoo, että varhaiskasvatustyössä koetaan kiirettä ja stressiä. Moni joutuu päivittäinkin arvovalintojen keskelle , koska aika ei yksinkertaisesti riitä isoissa monimuotoisissa ryhmissä luonnollisestikaan kohdata jokaista lasta ihan kaikissa hetkissä läsnäolevana - tai huoltajiakaan aamu- ja iltapäiväkohtaamisissa, koska meillä on aina kuitenkin valvomisvelvoite. Työmaa ei yksinkertaisesti anna periksi sille, että jokainen voisi päivittäin kokea tehneensä lapsen kanssa just sen, mikä kenenkin lapsen tarpeen täyttää. Loppuu työtunnit ja tekijät kesken. Ihanteena tietenkin pidetään ajatusta, että teen sen, mihin riitän ja kykenen ja se on tarpeeksi. Onko tää kuitenkin lähinnä mantra, mitä hoetaan vai sisäinen tunne, mikä oikeasti tukee jaksamista?  Sähköpostit tulvii uusittuja lomakkeita, uusia infoja, ti

Kevään tunnelma valtaa karua maisemaa. Odotuksen taika tuntuu syvällä ja sen voimasta mieli toipuu taas hetkiseksi. Kovan talven jättämät haavat kuroutuu ja arvetkin hiljalleen haalistuu lähes näkymättömiin. Luonto heräilee uuteen alkuun poteroistaan ja lumi vetäytyy puroiksi jalkojen juureen. Elämänhaltija kesyttää pakkaset ja viimat, luo uutta kuolleen tilalle. Aivan pian hän saapuu, tuulenvireessä sen kuiskasi mulle.  Sinisissä varjoissa aukeaa mattona näky pehmeäksi sulaneesta jäästä ja lumesta. Aurinko lämmittää tuoksuvaa ilmaa, joka herättää aivojen muistikeskuksen. Tulee tuttuuden tunne. Linnut visertää kilpaa puiden oksilla herättääkseen ihailua. Raikkaiden kevätlaulujen  sulostuttavalta vaikutukselta ei suruissaan kulkevakaan voi ummistaa korviaan. Seisahdun iäkkäälle kiviselle sillalle. Pyhä olo iskee sisimpään, kun kirkonkellot kajahtaa komeasti vieressä. Hiljainen hautausmaa tyynnyttää vakaalla olemassaolollaan. Vanhoissa hautakivissä on jotain mystistä kiehtovuutta. Ei n

Taas mä istun pimeessä huoneessa täysin valveilla keskellä yötä. Satuin vilkasemaan ikkunasta ulos taivaalle. Onpa paljon tähtiä. Hieno näkymä. Usein näkyy pelkkää pilveä. Mutta nyt on kirkas yö. Hyvä yö pohdiskella - ja kirjottaa. Läheskään aina mä en edes nouse sängystä, vaikka uni ei 15-30 minuutin kuluessa peiton alle menemisestä tuukaan. Näin on kuitenkin neuvottu tekemään. Silloin pitäisi istua ja tehdä jotain hyvin rauhottavaa pimeässä tai hyvin hämärässä ja hiljaisuudessa, kunnes unisuus tulee takaisin. Nyt otin eka kertaa läppärin kainaloon ja hiivin sohvalle kirjottamaan. Tää ei nyt mun uutta nukahtamisyritystä edistä, mutta mulla on aivan valtava tarve kirjottaa nää sanat. Löysin noin viikko sitten Spotifysta listan, jota oon muutaman kerran kokeillut kuunnella ennen nukahtamista. Oon pitäny musiikin volumen ihan minimissä ja kännykän jossain tyynyn takana. Näin ääni on kuulunu nipin napin mun korviin. Joka kerta oon nukahtanu musiikin rauhottavaan ja avaruudelliseen äänimaa

  En usko, että kukaan vois vilpittömästi sanoa, että haluaa olla ihan yksin - ilman minkäänlaista vuorovaikutusta kenenkään kanssa. Jokainen meistä tarvii myös kosketusta. Yksin jäävä ihminen ei välttämättä saa minkäänlaisia hellyydenosoituksia ja kärsii siitä.  Toisten kanssa voit olla hyvinkin läheinen, toisten kanssa etääntyminen tapahtuu välillä ihan huomaamattakin. Miks ystävät sitten etääntyy? Ehkä siinä suhteessa ei kommunikoida tai sitten eri suuntiin vetävät asiat alkaa kiinnostamaan. Joskus ystävyys ei kestä toisen muuttoa kauemmaksi tai vakavaa sairastumista. Pikkuhiljaa huomataankin enemmän eroja kuin yhtäläisyyksiä. Voi olla, että jotkut ottaa etäisyyttä ihan tietoisestikin. Syitä voi olla vähintään yhtä paljon kuin on ystävyyssuhteita.    Ihmisellä on sisäsyntyinen kaipuu ja tarve kuulua johonkin ryhmään ja olla osa yhteisöä. Se luo turvaa ja hyväksytyksi tulemisen kokemuksen. Jo lapsina me kilpaillaan leikkikavereista. Ei kukaan halua jäädä leikin ulkopuolelle. Miltä s

Tänään on viimein se päivä, kun Misu otti ison askelen ja rohkaistui tulemaan sohvakaveriksi nukkumaan mun jalkojen viereen. Tää on niin isoa, etten voi olla hehkuttamatta! Sen tunteen ymmärtää vain, jos on elänyt pitkään hyvin aran, varovaisen ja luottamuspulmaisen kissan kanssa. Kerronpa vähän taustaa. Misu on pelastettu kissapopulaatiosta ja muutti meille ensikodista Kotkasta heinäkuussa 2018. Kotkassa Misua tutustutti sisäkissan elämään ihana Karoliina. Hänelle on tärkeää auttaa näitä ei-kenenkään kissoja ja teki siinä hyvää työtä. Ensikotina toimiminen on yksi erityisen tärkeä osa kissojen pelastustoimintaa ja näistä vapaaehtoisista kodeista on monilla alueilla pulaa. Kisu ry:n kautta toiminta on valvottua ja organisoitua ja iso kiitos kuuluu näille vapaaehtoisille ensikodeille, jotka auttavat kissoja uuteen elämään. Mukana toiminnassa on myös eläinlääkäreitä. Jokainen yhdistyksen pelastama kissa tarkastetaan eläinlääkärillä. Kissat sirutetaan, rokotetaan, leikkautetaan ja tietyst

Mun mielessä on idyllinen kuva, jossa mä istun hyvissä ulkoiluvarusteissa terassilla kuuman kaakaon kanssa. Tässä me kuitenkin katellaan ulos ikkunasta syvissä mietteissä, ehkä haaveillen, toivoen, ihastellen ja vähän myös helpottuneina siitä, että me ollaan sisällä. Joinakin päivinä ei vaan meinaa jaksaa sängystä ylös. Joinain päivinä ei voi edes ajatella lähtevänsä liikkeelle, kotiovesta ulos. Tulee vaan vilkuiltua monet kerrat ikkunasta pihalle. Siinä huomaa, että ajatuksissa pyörii velvollisuus olla osa yhteiskuntaa ikkunan ulkopuolella. Pitäiskö kuitenkin? Samaan aikaan ajatuksiin livahtaa sanat, mitkä on kuullut monesta suunnasta: ole armollinen itsellesi! Mieli joutuu helposti kamppailevaan tilaan - mennäkö vai eikö mennä. Kumpi on mua ajatellen sitä armollisuutta? Vastustajaminä luettelee syitä, miksi ei: sielä on kylmä, ei oo pakko mennä mihkään, sä olit eilen niin aktiivinen, että nyt vaan lepäät, mihin sä ees menisit, sun pitää eka kuitenki syödä ja pukea, jos sä tänäänkin o