Tekstit

Pohdintaa itseapuoppaista

Kuva
Jokainen uupumuksen rajalla häilyvä ihminen on joskus melko varmasti lukenut ja kuullut, kuinka pitää olla armollinen itselleen.  Kuuntele itseäsi.  Sinä riität.  Olet hyvä juuri noin.  Ole oma itsesi.  Muista vain hengittää.  Ole kiitollinen.  Näitä lauseita hoetaan lähes jokaisessa mediassa. Mitä se tarkottaa? Mä itse pidän näitä hokemia lähinnä aikuisten itselleen kehittämänä positiivisen psykologian muoti-ilmiönä. Kenties ne on kehitelty vastineeksi työnantajien kriteereille, joita työpaikkailmoituksissa vilisee, esim. joustava, paineensietokykyinen, itseohjautuva, itsenäinen, aktiivinen, positiivinen, reipas, ongelmanratkaisukykyinen, laajoja kokonaisuuksia hallitseva, yhteistyökykyinen, vuorovaikutustaitoinen, sopeutuva.. Täydellinen työntekijä.  Myös siviilielämä vaatii nykyään paljon. Media vilisee täydellisiä koteja, täydellisiä äitejä, mallioppilaita, täydellisiä vauvoja, täydellisiä kattauksia, supertehokkaita treenaajia, ensiluokkaisia lomia, huippusuorituksiin yltäviä urhe

Riittikö mun hoitaja mulle? Riitänkö mä mun hoitolapsille?

Kuva
Mäkin olin joskus se pieni lapsi, jonka oli tosi vaikee herätä aamulla aikaisin. Oli vaan jaksettava lähteä hoitoon. Mä muistan, että mua piti tulla herättämään monta kertaa ja joskus ihan väkisin nostaa sängystä ylös. Se oli ihan hirveetä enkä edelleenkään tykkää nousta heti silmien auettua. Mä haluun heräillä rauhassa. Mä tarviin aikaa ja hellyyttä. Lempeä herätys toimii mulle, mutta se, että peitto vaan revittäis pois ja käskytetään niin kiukkuhan siitä tulee.  Mä tajuun hyvin, että väsyneen lapsen päiväkotiin tulon hetki on erityisen tärkeä. Herääminen on voinut olla takkuista ja kaikki on ollut väärin päin. Vanhempikin saattaa olla kireänä. Silloin multa pitää löytyä ymmärrystä, empatiaa, myötäelämisen taitoa ja lämpöä tätä lasta ja vanhempaakin kohtaan. Mun on hyvä osata ikään kuin synkronoitua lapsen tahtiin. Ei siihen tarvita välttämättä heti keskusteluja vaan lämmintä välittävää syliä ja lähellä olemista. Myös katsekontakti auttaa lasta huomaamaan, että mä näen hänet. Mä koen

Varhaiskasvatusarjen ideaali

Kuva
Ihmeellinen tunne! Toinen työpäivä tällä viikolla ja mulla on töiden jälkeen oikeesti hyvä olo ja tuntuu, että jaksan tehdä vapaa-ajan juttujakin. Musta tuntuu, että vihdoin mun omat arvot ja työn realiteetit on tasapainossa. Tiistai meni ihanasti, kun sain antaa lasten toteuttaa itseään ajan kanssa. Missään kohtaa ei ollut kiire tai ruuhkaa. Mikään asia, esine tai vaate ei ollut hukassa, koska ne laitettiin ajatuksen kanssa omille paikoilleen. Me ehdittiin lasten kanssa nauraa, ihmetellä, nautiskella ja jutella pitkät pätkät. Mulla oli erityisen hyvin tilaisuuksia nähdä ja tehdä havaintoja. Lapsetkin rauhottui aivan hurjan ihanaan yhteisleikkiin taitojensa mukaisesti. Sitä oli aivan valtavan upeeta seurailla.  Mä pystyin keskittymään jokaisen lapsen asiaan. Missään kohtaa mulla ei tullut semmonen olo, että pitäis jo suunnitella seuraavaa ja sitä seuraavaa siirtymää. Kerkesin kuunnella ja vastata. Mun lauseet ei jäänyt puolikkaiksi eikä mun tarvinnut ottaa aikalisää missään kohtaa. Mä

Sanoja äidilleni

Kuva
Mä en yhtään tiedä, mistä aloittaisin, mitä mä susta kirjottaisin, miten mä sun menettämistä kuvailisin. Mitä mä oikeesti tiedän susta? Millanen sä oikeesti olit? Mitä sä oikeesti tunsit ja ajattelit? Mä en näitä miettinyt lapsuudessa. Aikuisena sitäkin enemmän. Olisinpa mä silloin tiennyt kaiken sen, mitä mä tiedän tänään, niin itestäni kuin susta ja elämästä yleensäkin. Nyt mä voin ehkä lähinnä puhua siitä, miten mä koin sut ja miten mä kuvittelen kaiken omassa mielessäni.  Sulla ja mulla ei ollut samanlaista lapsuutta ja silti niissä on paljonkin yhteneväisyyksiä. Sä kerroit, että sä koit ja näit väkivaltaa kotona etkä ikinä vois satuttaa omia lapsiasi tai mitään eläintä niin. Sun koulumaailmakin oli erilainen kuin mun. Sä sait karttakepistä sormille ja opettaja saattoi häpäistä sua kaikkien edessä joka päivä. Sä kuljit pitkiä koulumatkoja hiihtäen ja kävellen. Se oli tavallista siihen aikaan. Teidän perheessä isä oli vahva auktoriteetti. Joskus ymmärsin sun puheista, että pelkäsit

2 askelta eteenpäin ja 3 taakse - kuntoutujan arkea

Kuva
 Joskus sitä miettii, että mitä hittoa mä oikein oon tekemässä. Sitten asiat kuitenkin lutviutuu ja tasottuu. Tai ainakin mä oon olettanut niin. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että käyn isompaa ammatillista ja identiteettikriisiä läpi.  Mulla on takana 3 kuukautta töitä kevennettynä niin, että teen 3 päivää töitä ja sitte saan huilailla 4 päivää peräjälkeen. Tää on toiminu mulle tosi hyvin. Pelottaa ajatuskin siitä, että 1,5 kuukauden päästä mulla alkais taas täydet työviikot. Ainoo positiivinen asia, mitä siitä keksin on, että ei enää tartte niin paljoo miettiä, saanko laskut maksettua. Toisinaan myös syyllisyys nostaa päätään, kun työkaverit kuitenkin painaa täyttä viikkoa tasan samassa työssä. Silloin auttaa, kun ajattelen, että minä oon itse hakenut apua, kun se romahdus tuli. Nyt otan tukitoimista kaiken hyödyn irti.  Mulla on jo jonkun aikaa ollu semmonen olo, että oon vähän ehkä luisunut taakse päin. Tarkotan sillä, että palautumisessa on tullut muutoksia taas huonompaan suuntaan.

Miks ihmeessä mä vieläkin oon varhaiskasvatuksen lastenhoitaja?

Kuva
Tänä aamuna poljin terapiaan poikkeuksellisen haastavien tunteiden vallassa. En kuitenkaan ollut kiukkunen ja ärsyyntynyt terapiaan liittyvistä syistä. Kaikki viimeisen 2 työviikon aikaiset tunteet velloi kropassa ja mielen perukoilla. En ollut vihanen kenellekään, mutta olin silti täynnä vihaa ja suuttumusta. Mä oon ollut todella väsynyt. Sekä fyysinen että psyykkinen palautuminen raskaista työpäivistä on ollut puutteellista.  Terapiasessio tuntui lyhyesti sanottuna tiukalta tilanteelta ja mä kuvailinkin mun tuntemuksia terapeutille. Sieltä poistuessani mä kävin melko kovilla kierroksilla. Tunsin sen joka kohdassa ympäri mun kroppaa. Kotiin päin pyöräillessä mieli työsti terapiasessiota ja pikkuhiljaa sisäinen tunnelma kääntyi helpottuneemmaksi ja mukavammaksi. Tuli sellanen "oikeestaan..."-fiilis. Kotipihan kohdalla mä olin ajatuksissani jo uppoutuneena työn tuomiin antoisiin ja nautinnollisiin puoliin. Niitä mun työssä riittää hirveen paljon. Ne on pieniä suuria hetkiä. Pe

Kissanpentujen luovutusikä puhuttaa ja pari muuta harmia

Kuva
Minäpä kerron teille kissatarinan. Korostan, että oon ehdottomasti sitä mieltä, että 14 vkoa on erittäin hyvä päätös kissan luovutusiäksi, enkä toivo kenenkään ottavan nuorempia kissanpentuja. Tän ohessa pidän tärkeänä, että kissojen sterilointi, kastrointi, sirutus ja rekisteröinti hoidetaan asianmukaisesti. Koitetaan välttää niin sanottuja ei-toivottuja pesueita ja karkurit pitää saada takaisin omistajilleen. Aikoinaan meillä oli Harmi-niminen kissa, joka yhtenä kauheena aamuna pääsi tippumaan ikkunasta. Harmilla oli muistaakseni vasta ensimmäinen kiima. Sterilointi oli jo varattuna. Meillä oli myös 2 muuta kissaa. Toisen kanssa lähdin ulos etsintäreissulle. Tän kissan nimi oli Pälli. Pälli ja Harmi oli kaverustunut. Pälli maukui ulkona ja kun jatkoin tätä vielä iltapäivällä, lopulta Harmi tuli meidän luokse ja antoi ottaa kiinni. Kuuli varmaan tutun kaverin äänet. Olin todella helpottunut ja onnellinen! Kävimme lääkärillä tarkastuskäynnillä. Kissa oli ehjä ja terve, vaikka oli tu