Henkilökohtaisesti

 Mä oon kokenut molemmat - luunmurtuman ja burnoutin. Molemmista jäi jälkiä. Musta tuntuu, että ympäristön on vaikeempi ymmärtää, että burnout on muokannut ja tulee edelleen muokkaamaan mua uusiksi. Kaikki ymmärtää ja empatiseeraa, kun jonkun luu on murtunut. Joku saattaa sanoa, että voi ei, nyt sulle tuleekin pitkä toipumisaika tai toivottavasti se luutuu uudestaan mahdollisimman pian. Sitä vaan toivoo itsekin, että murtuma paranis niin, ettei se enää vaivaa mitenkään. Mutta käykö se niin?  Mun oma kokemus luun murtumasta on oikeassa peukalossa. Aikanaan se murtui rullaluistellessa. Tai no tarkemmin siinä kohtaa, kun mä kaaduin ja peukalo vääntyi kohdatessaan maan pinnan. Onneks mä pääsin tosi nopeesti lääkäriin. Se kipu oli mitä hirvein. Heti kaatumisen jälkeen mulla musteni silmissä, kun kipu oli niin kova. Joku vois miettiä, että onneks se oli vaan peukalo, onneks ei käyny pahemmin. Niin tavataan sanoa. Tavallaan semmonen tuntuu pahalta. Kysehän on mun raajasta ja todella kovasta k

Viime aikoina mä oon kokenut paljon pelkoa. Mä pelkään, koska musta tuntuu, että mun ja läheisten terveys ja turvallisuus on uhattuna. Mä pelkään, koska mulla ei oo hallintaa ulkoa päin tuleviin uhkiin. Mä pelkään, koska joku muu päättää mun ja monen muun elämästä. Mä pelkään luottaa. Mä pelkään, että Venäjän Ukrainaan kohdistama sota leviää jollain tavalla myös Suomeen. Mä pelkään niiden ihmisten puolesta, joilla ei ole enää kotia mihin mennä. Mä pelkään sodan jalkoihin jääneiden eläinten puolesta. Mä pelkään, koska perheet on hajotettu poliittisista syistä. Mä pelkään niiden puolesta, jotka on joutuneet aseisiin itsestään riippumattomista syistä. Mä pelkään niiden puolesta, jotka ei pääse sodan keskeltä turvaan.  Mä pelkään, että sodan seurauksena peruselinkustannukset nousee liian koviksi. Mä pelkään, ettei mulla ole lähitulevaisuudessa varaa ostaa lääkkeitä ja ruokaa. Mä pelkään, että sähköä aletaan säännöstelemään. Mä pelkään, ettei Suomen kauppoihin saada enää kaikkia peruselinta

Mä luin tänään tosi negatiivisen tekstin naisista. Tekstin oli kirjoittanut nainen. Hänestä naiset on edelleen nyrkin ja hellan välissä eikä naistenpäivässä oo mitään juhlimista. Ymmärsin myös, ettei hänestä naisten asema ole parantunut yhtään.  Siinä mä oon samaa mieltä, että tämäkin päivä on kaupallistettu, muttei ehkä siinä määrin kuin esim. ystävänpäivä, äitienpäivä, joulu... Mä oon kyllä vähän eri mieltä monessa kohtaa ja musta on hienoa olla nainen! Mulle tuli tarve kirjottaa hänen teksti aiheittain mun omien ajatusten pohjalta.  Naisilla on menkat älyttömän hienon suunnitelman takia. Se suunnitelma on lisääntyminen. Ärsyttävää välillä ja toisilla on koviakin kipuja. Mutta ihmiset kuolis äkkiä sukupuuttoon, jos ei menkkoja olis. Niillä on siis merkitys eikä ne oo meille vaan kiusaksi tullut. Onneks tiede on kehittänyt paljon keinoja, jotka auttaa kipuihin ja vuotomääriin.  Synnytys on joskus ollut iso riski elämälle. Liian moni nainen on siihen aikanaan kuollut, mutta onneks mei

Mä oon jo liian usein kirjottanut noi neljä kirjainta tohon otsikko-riville ja vaan tuijottanut tyhjää paperia. Jos mä tällä kertaa saan sanoja peräkkäin valmiiksi tekstiksi asti, ehkä mä oon päässyt vähän eteenpäin. Jotenkin suhun liittyviä asioita on tuskallisen vaikee saada mun pään sisältä näkyväksi paperille. Tähän aiheeseen liittyy liikaa vaikeita tunteita - ikävää, surua, suuttumusta, pettymystä ja pelkoa. Suhun liittyy niin paljon keskeneräisyyttä, jota en oo päässyt purkamaan tai jäsentelemään. Musta tuntuu, ettei kukaan voi ymmärtää, miten mä sut ja sun menettämisen koin ja koen edelleen. Mä kirjotan tän sulle, susta ja meistä.  Tänään mä satuin ottamaan kuulokkeet mukaan töihin lähtiessä. Mä kuuntelin työmatkalla musiikkia eka kertaa moneen vuoteen. Musiikin kuunteleminen on mulle tärkee juttu. Mä koen tiettyjä biisejä tosi voimakkaasti. Ne repii auki, ne haastaa, ne voimaannuttaa ja ne saa mut henkiin. Monen biisin sanat kourasee tosi syvältä ja niistä tulee hirveen henkilö

Hyvää uutta vuotta! Heti alkuun mun on päästävä sanomaan, että mulla oli ihana joulu ja vuodenvaihde. Olin aika kovassa flunssassa koko joululoman, mikä tietty rajotti kaikkea sosiaalista. Silti en muista, koska niihin aikoihin liittyvä olo olis ollut yhtä rentoutunut ja mukava, kuin nyt. Syytän siitä isolta osaltaan toisen puoliskon vapaiden osumista niille päiville. Usein joulun ja uudenvuoden pyhiin on liittyny hänen työvuoroja. Nyt meillä oli kivasti aikaa tehdä näistä päivistä meiän näköset ja olla yhdessä. Me ulkoiltiin paljon, saunottiin ja kateltiin leffoja. Sääkin oli ihana. Oven takana kävi myös pari rakasta tonttua. Mut yks miinus tuli. Vain 1 suklaakonvehtirasia koko loman aikana! No onneks oli edes pipareita. Ja nekin tehtiin yhdessä.  Tää vuosi lähtee käyntiin pienten ja isompien muutosten ja omien projektien myötä. Töissä on käynnissä ne isoimmat muutokset. Kuluvan vuoden mä teen osakuntoutustuella vain 50% työaikaa. Onneksi mä päädyin lopulta hakemaan kyseistä järjestel

 Joulu sitä ja joulu tätä ja joulu tota... Mä en pidä itseäni yhtään jouluihmisenä. Siis silleen perinteiseen tyyliin. Mä en harrasta ns. joulukiireitä. Mulle lahjaröykkiöt ja punaseksi tuunattu koti täynnä ihmisiä hienoissa vaatteissaan tai itse tehdyt ruoat ja leipomukset on yhdentekeviä. Tavallaan inhoon koko joulu- sanaa, koska siihen on vuosien varrella tuupattu niin hirveesti kaikkea. Joulussa mä ite ootan eniten sitä, että on lomaa töistä. Ootan myös sitä, että pääsen laittamaan ite tehdyt joulukortit postiin. Musta on ihanaa huomata, että meidänkin postilaatikkoon tulee vielä tietyiltä ihmisiltä joulupostia. Mulle se on ihan paras perinne, mitä joulun aikaan liittyy.  Mä en välitä joulusiivouksista, joulun perinneruoasta just aattona, mä en ikinä osta kinkkua enkä jaksa välittää pakonomaisesta joululahjojen perässä juoksentelusta. Mä mietin lahjanhankinnassa aina  lahjansaajan tarpeita tai persoonaa. Hyvin usein kysyn myös toiveita suoraan. Mä en voi ymmärtää, kuinka joillekin

 Nyt mulla on lopuillaan viides päivä ilman mielialaa tasaavaa lääkitystä. Onneks nää ekat päivät sattui vapaille. Mähän jo oletin säästyväni kaikilta tyhmiltä lopetusoireilta. Mutta ei se kuulkaas mennytkään ihan niin. Viimeinen puolikas upposi kehoon keskiviikkoaamuna. No perjantaina mä sain todella tuntumaa siitä, että jotain Venlafaxin oli mulle tehnyt. Vaikutusta oli ollut.  Lopettamisen positiiviset muutoksethan tuli heti. Yöhikoilu ja muukin suhteettoman kova hikoilu loppui justiinsa. Heti huomasin myös, että mun vatsa voi taas hyvin.  Mutta sitten se perjantai...heti aamusta alkaen mun mahan pohjasta lähti monessa tilanteessa vyörymään aivan kuin hyökyaaltona ihan käsittämätön itkuisuus. Mä tunsin, että se vaan tulee läpi enkä mä voi tehdä mitään. Yritin mä kyllä sitä ensimmäistä aaltoa hillitä todella rajusti. Se fiilis tuntui hyvin tutulta ja mä tiesin kokemuksen perusteella, että tää on itku, joka ei vaan lopu, jos mä annan sen nyt tulla. Musta tuntui ehkä vähän siltä kuin p