Henkilökohtaisesti

Mun tekis mieli kirjottaa juuri päättyneestä neljän päivän koulutuksesta ihan mieletön teksti. Mutta tiedättekö, mä en ehkä pysty keksimään sanoja kuvaamaan tän koulutuksen annin, merkityksen ja inspiraation määrää ja laatua! Mä oon tuntenut olevani enemmän elossa kuin pitkään aikaan. Kaikki se, mitä mä henkilökohtaisesti teen mun työssä, ne pienimmätkin hetket läsnäolevana aikuisena, on saanut entistäkin suuremman arvon mun omassa mielessä.  Varhaiskasvatuksen suhteen aihe on jäätävän tärkee  - aivo-osaamista lasten kasvun, kehityksen ja oppimisen tueksi. Kouluttaja on inspiroiva alansa ammattilainen. Hän tietää todellakin, mistä puhuu. Ja kaikki tieto perustuu neuropsykologisiin tutkimuksiin. Aihe on kiinnostanut ja motivoinut mua jo ekoista psykan tunneista lähtien. Mä huomaan, kuinka mun jo ennestään suuri tiedonjano vaan kasvaa. Dopamiinit on hiponu maksimiarvoja! Mä oon saanu ison kasan vahvistusta mun omalle ammatilliselle ajattelulle ja tavalle tehdä mun työtä. Tää koulutus ava

Mä seurasin jälleen tänä vuonna Maailman suurinta vanhempainiltaa verkossa. Tämän vuoden aiheena oli lapsen tuki.  Viime vuodelta löysin samaisesta tilaisuudesta mun tekemän kirjoituksen. Viime vuonna lapsen päiväkotiarjen keskiöstä eli lapsesta oli puhumassa Maaret Kallio. Tässä siis mun mietteitä vuoden 2021 tapahtumasta. Esitykset oli musta selkeitä ja aiheet tuotiin ymmärrettävästi esille. Maaret Kallion esitys oli tosi hyvä lisä. Mä olisin toivonut, että olis enemmän ollut katsojia.  Hyviä asioita. Kannatti katsoa. Varhaiskasvatuksen tavoitteet ja merkitys vasun kautta tuotiin hyvin näkyviin.  Mutta.. Kuitenkin tän viikon työpäivien jälkeen sanat tuntui hyvin kaukaisilta. Se, että pienten ryhmässä 3 ammattilaista vastaa 13-15 lapsen laadukkaasta varhaiskasvatuspolusta ei omassa arvomaailmassani mitenkään kohtaa sitä, mistä paperilla puhutaan. Tavoitteiden toteutuminen arjessa tuntuu osittain haastavalta. Lisäkädet ja sylit tulisi tarpeeseen, kun vasta tutustutaan täysin uut

Miksi ihminen saa päättää, kuinka monta mitäkin eläinlajia Suomen luonnossa liikkuu?  Miksi meillä on tappokiintiöt? Miksi ihminen saa päättää, mikä kasvi kasvaa missäkin? Miksi ihminen saa päättää, kuinka paljon vesieliöitä tuhotaan? Miksi ihmeessä ihminen käyttää vesistöjä ja metsiä kaatopaikkoina? Poissa silmistä, poissa mielestä ei vain toimi tässä kohtaa! Miksi ihmisellä on valta päättää lintujen kohtalosta? Miksi ihminen saa vallata jokaisen elinalueneliösentin eliöiden, eläinten ja kasvien kustannuksella? Miksi ihminen rikkoo, tuhoaa, tappaa, roskaa, myrkyttää, sotkee, likaa, saastuttaa? Ja kaikki tämä ilman sanktioita! Tottakai me yhteiskuntana lopulta omasta piittaamattomuudestamme sitten kärsitään tavalla tai toisella. Miks ihmisen ja ympäristön elämän välillä täytyy olla fataalia kilpailua? En tarvitse luentoja. Mä olen perillä turvallisuuskysymyksistä ja nykyaikaisesta elämäntavasta. En silti ymmärrä ihan kaikkia perusteluita. Alunperin säädökset on kuitenkin tehnyt ihminen

Ystäväni, keväällä me koettiin sun kanssa kovia. Lääkärin sanat sulle oli shokki myös mulle. Ja mä halusin ilmaista sulle kaiken sen, mitä mä ajattelin. Ja koska mä osaan kirjottaa, mä kirjotin. Maaliskuu 2022 Muistatko sä sen, kun me ollaan tutustuttu? Mä en. Mutta mä muistan meidän yhteisestä elämästä niin paljon kaikkea muuta! Me ollaan leikitty pihaleikkejä. Me pyydettiin talkkaria laittamaan vesisuihku pihalle. Me ollaan tehty kepposia naapureille. Me ollaan lintsattu koulusta. Me ollaan pelattu sitä ihanaa vanhaa Nintendoa tuntitolkulla. Me ollaan otettu paljon vastuuta ja koettu lapsuudesta asti vaikeuksia. Me ollaan aiheutettu harmaita hiuksia vanhemmille teini-iässä. Me ollaan vietetty kesälomia teidän papan luona. Me hurjasteltiin pappamopolla joka kesä ja tuunattiin siihen takapenkki, että mun oli kivampi istua kyydissä. Me ollaan valittu sama amislinja. Me ollaan koettu murrosiän haasteet yhdessä. Me ollaan kasvettu aikuisiksi yhdessä. Meitä yhdistää hirvittävän suuri eläin

Mä hämmennyn siitä, etten mä oikein tunne mitään järisyttävää, jos mä nään kuvia tuntemattomista kuolleista tai haavottuneista ihmisistä. Tietenkin sellaset kuvat on järkyttäviä. Niin me ajatellaan ja sanotaan. Silti mulla on olo, että siinä kuuluis tuntea jotain ihan hirvittävää. Ajatus nähdä haavoittuneiden ja kuolleiden kuvia ei mua häiritse. Enemmän mua järkyttää se, mitä niiden taustalla on. Kun mun kihlattu kuoli, mä halusin mennä vielä viimeisen kerran katsomaan häntä oikeustieteellisen patologian laitokselle. Kun mun mummi kuoli, mulle annettiin vielä mahdollisuus nähdä hänet kuolleena sairaalan kappelissa. Tottakai mä menin katsomaan. Kun mun isä kuoli, mä halusin ehdottomasti nähdä hänet vielä arkussa ennen siunaustilaisuutta. Siinä mä jotenkin ymmärsin konkreettisesti, että se ihminen todella on kuollut, hengetön, eloton, eikä se nouse tosta enää. Mä myös ymmärsin, kuinka pahasti ihminen voi mennä rikki onnettomuuksissa. Mä oon ottanut kuvan mun isästä ja mummista kuolleena.

 Mä oon kokenut molemmat - luunmurtuman ja burnoutin. Molemmista jäi jälkiä. Musta tuntuu, että ympäristön on vaikeempi ymmärtää, että burnout on muokannut ja tulee edelleen muokkaamaan mua uusiksi. Kaikki ymmärtää ja empatiseeraa, kun jonkun luu on murtunut. Joku saattaa sanoa, että voi ei, nyt sulle tuleekin pitkä toipumisaika tai toivottavasti se luutuu uudestaan mahdollisimman pian. Sitä vaan toivoo itsekin, että murtuma paranis niin, ettei se enää vaivaa mitenkään. Mutta käykö se niin?  Mun oma kokemus luun murtumasta on oikeassa peukalossa. Aikanaan se murtui rullaluistellessa. Tai no tarkemmin siinä kohtaa, kun mä kaaduin ja peukalo vääntyi kohdatessaan maan pinnan. Onneks mä pääsin tosi nopeesti lääkäriin. Se kipu oli mitä hirvein. Heti kaatumisen jälkeen mulla musteni silmissä, kun kipu oli niin kova. Joku vois miettiä, että onneks se oli vaan peukalo, onneks ei käyny pahemmin. Niin tavataan sanoa. Tavallaan semmonen tuntuu pahalta. Kysehän on mun raajasta ja todella kovasta k

Viime aikoina mä oon kokenut paljon pelkoa. Mä pelkään, koska musta tuntuu, että mun ja läheisten terveys ja turvallisuus on uhattuna. Mä pelkään, koska mulla ei oo hallintaa ulkoa päin tuleviin uhkiin. Mä pelkään, koska joku muu päättää mun ja monen muun elämästä. Mä pelkään luottaa. Mä pelkään, että Venäjän Ukrainaan kohdistama sota leviää jollain tavalla myös Suomeen. Mä pelkään niiden ihmisten puolesta, joilla ei ole enää kotia mihin mennä. Mä pelkään sodan jalkoihin jääneiden eläinten puolesta. Mä pelkään, koska perheet on hajotettu poliittisista syistä. Mä pelkään niiden puolesta, jotka on joutuneet aseisiin itsestään riippumattomista syistä. Mä pelkään niiden puolesta, jotka ei pääse sodan keskeltä turvaan.  Mä pelkään, että sodan seurauksena peruselinkustannukset nousee liian koviksi. Mä pelkään, ettei mulla ole lähitulevaisuudessa varaa ostaa lääkkeitä ja ruokaa. Mä pelkään, että sähköä aletaan säännöstelemään. Mä pelkään, ettei Suomen kauppoihin saada enää kaikkia peruselinta