Henkilökohtaisesti

Kova on hinta sillä, että inhimillisyys katoaa vallan himoon.  Mitä tekee ihminen, kun hän haluaa kontrolloida ja vaatii päätökset yksin itselleen?  No, sellainen ihminen uhkailee, pelottelee ja käyttää niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa. Sellainen ihminen ei oikeasti tiedä, miten tehdään yhteistyötä. Sellainen ihminen ei itse pystyisi hyväksymään muiden eriäviä mielipiteitä tai erilaista toimintapaa. Mutta sellaisen ihmisen omat mielipiteet, toiminta ja tahto on kaikkien muiden ymmärrettävä kyseenalaistamatta.  Sellainen ihminen pelkää. Sellainen ihminen ei oikeastaan tiedä, mitä yhteisön johtaminen tarkoittaa. Ja hän pelkää sen näkyvän muille ihmisille. Sellainen ihminen pelkää oman maineensa puolesta, ei yhteisönsä puolesta. 

              Stop!   Hei sinä !   Minä päätin kirjoittaa juuri sinulle, koska luulen sinun jo vähän odotelleen jonkinnäköistä viestiä. Onko se juuri tämä kirje? Odotitko juuri näitä sanoja? Minä en tiedä, kuka sinä olet. En myöskään tiedä, minkälaiset asiat sinusta tuntuu kiinnostavilta. Ehkä sinäkään et vielä tiedä. Itseäni kuvaisin pohtivaksi olennoksi. Jopa mieleeni uppoavaksi kaivautujaksi. Kenties joku  näistä minun ajatuksistani kohtaa sinunkin sisimpäsi jollain tavalla ja herättää pohtimaan syvempiä kerroksia sinussa itsessäsi.   En halua neuvoa ketään. Jos kuitenkin antaisin joskus elämänohjeita, niin tältä ne voisi näyttää: “haasta itseäsi ajattelemaan",  "kysy aina miksi / miksi ei",  "tutki muiden olentojen sanatonta viestintää"  ja  "pysähdy ymmärtämään”.   Minusta on lapsesta asti tuntunut siltä, että olen aina vähän erilainen kun muut. Aika moni varmaan ajattelee niin...

Oletko sä koskaan tullut ajatelleeksi varhaiskasvatusalalla työskentelyn terveysvaikutuksia? Niitä kaikkia hyviä, vähän jopa itsestään selviä puolia, joita tässä työssä on ihmisen terveyden näkökulmasta.  Mä olen tehnyt töitä lasten parissa nyt lähemmäs 20 vuotta. Itsetuntemuksen, erilaisten ryhmien ja tiimikokemusten myötä mä olen oikeesti oppinut tykkäämään tämmöisestä liikkuvasta tavasta toimia ja olla. Mä nautin vapaa-ajallakin kohtuudella aktiivisesta elämäntyylistä. Vasta viime vuosina mä olen huomannut seurata itsessäni kaikkia hyödyllisiä vaikutuksia, jotka työn puolesta tulee. Kentällä on paljon kokemusta siitä, että tämä työ rampauttaa, masentaa, polttaa loppuun, tuo valtavasti fyysisiä vaivoja ja kipuja sekä tartuntatauteja ja niiden seurauksia.  Voisiko varhaiskasvatustyössä kuitenkin olla myös se toinen puoli? Joskus tuntuu, ettei myönteiselle puheelle ole paljon tilaa. Varhaiskasvatuksen yleistilanne on vakava, sitä en lähde kieltämään. Olen yksi niistä, jot...

Mä en tiedä, paljonko kello oli silloin, kun lähtö äidin kohdusta tuli, mutta sen mä tiedän, että sä synnyit syksyllä 1983. Pitiköhän sun syntyä jopa aikasemmin, en nyt oo ihan satavarma. Mun onneksi kuitenkin sain just sut pikkusiskoksi! Mä oon oppinut ehkä paljon enemmän sulta  elämän varrella kuin sä multa. Tai ainakin parempia asioita. Sä oot ehkä nähny mun toilailut, kun mä oon vanhempi ja oot ymmärtäny asioita nuorempana sen takia. Pienestä pitäen mä oon ollut tuskastumiseen asti itepäinen, jäärä ja ehkä jopa piiloaggressiivinen pilkunviilaaja asiassa kuin asiassa. Vaikka me molemmat ollaan aina oltu peruskilttejä, mä väitän, että sä oot ollut meistä se helpompi sisko. Sä oot ollut lapsesta saakka sovitteleva, hirmu huolehtivainen, viaton, ymmärtäväinen, joustava, auttavainen ja vähän semmonen vapaasieluinen älykkö. Sulla on myös tahdonvoimaa, sisukkuutta, uteliaisuutta, sisäistä viisautta ja pitkä pinna. Mun on pakko myöntää, että mä en oo aina ollut ihana isosisko. Sä oot...

Minkälainen on tulevaisuuden maailma ? Minkälainen on tulevaisuuden maailma, kun me opetetaan tuleville sukupolville, ettei muista elollisista tarvitse välittää? Yksinäisen näköinen jätetään rauhaan, ettei hän häiriinny. Tai sitten vähän pelottaa, että hän aloittaa keskustelun meidän kanssa. Surevaa kartetaan, koska ei hänelle uskalla sanoa mitään, ettei vain sanoisi vääriä asioita. Eksyneen näköiselle ei tarjota apua, koska me kaikki pidetään huolta vaan omista asioistamme. Väärin tekevää ei neuvota, koska hän voisi vastata ikävällä tavalla. Haukkujaakin siedetään, koska me itse pelätään aggressiivista reagointia. Lastenkirjoja sensuroidaan tai muokataan, mutta samalla lapsille annetaan pääsy nettimaailmaan . Me ei ymmärretä näiden tekojen ristiriitaa ja epäjohdonmukaisuutta. Toisen elävän olennon satuttamista kuvataan, koska meiltä puuttuu rohkeus ajatella itse ja puuttua toimintaan.  Minkälainen maailma on se, jossa materiasta syntynyt riita ratkaistaan aina väkivallalla ? Nii...

Retkiliivit päälle.  Lämmin kaakao reppuun.  Kohta ylös metsäpolkua taapertamassa. Tuoreen lumen rapsahtelua.  Suloisen pikkuista hiutalointia. Kuuluu ääntä kaikenmoista.  Yhteen kerääntyen ohjeita käydään.  Jutustelua.  Tärkeitä suunnitelmia.  Roolien pohdintaa.  Rentoutta ilmassa.  Iloisesti metsämajaan suuntaa pienet.  On lumigepardit ja piiloleikit. Leikkinuotio ja oksista hämähäkinseitti.  Kohta kaakaokello soi.  Herkutellaanpa hetki yhdessä.  Keksinmuruset lumihangella. Suklaaviikset pikkuisten iloisilla kasvoilla.  Vielä on aikaa.  Ei mihinkään kiirettä.  Aurinko hellii.  Metsän taika auttaa.  Miten maagisia leikkejä!  Pikkuiset ei saa tarpeekseen.  Tulee tuhat ideaa.  Metsän omat lelut. Ei vois olla parempaa. 

Mä kipuilin omien tarpeiden kanssa jo monta kuukautta ennen päätöstä. Päätöksen tekeminen oli lopulta yksi isoimmista kipuilun syistä. Mun oli pakko kohdata se tosiasia, ettei kukaan tee päätöksiä mun puolesta. Se olisi ollut tosi helppo vaihtoehto ja sitten olisi vain tyydyttävä siihen, mitä joku muu mun elämän suunnasta päättää. Mutta olisko se vieny mua eteenpäin? Mä en usko, koska mä olisin silloin vain väistäny oman vastuuni. Sanonta "Mikään ei muutu jos mikään ei muutu" pyöri mun päässä. Se tuntui puhuttelevan mua koko ajan. Ja samaan aikaan mä mietin, että sanonnan ajatuksessa on jotain pielessä. Ei se kuitenkaan ole se ajatus, minkä kautta mä löydän vastauksia ja tukea mun omaan tuskailuun. Mä pyörittelin myös usein ajatusta siitä, että "muutosten tuulet puhaltaa" mun elämässä. Mutta tässäkin ajatuksessa on yksi oleellinen virhe. Mä ajattelin koko kevään, että asioiden pitää muuttua, jos mä aion jatkossakin olla työkykyinen. Mitä jos mä vaan nyt odottaisin, ...

  Mä yritän edelleen toipua 2 vuoden takaisesta romahduksesta ja se on sujunut kohtuu hyvin kuntoutuspsykoterapian ja lyhennetyn työajan tuella. Mä oon tehnyt 11kk 50% työaikaa. Joulukuussa työaika nostettiin 80%:iin. No siitäkin mä olin 1 kokonaisen viikon kipeänä kotona ja nyt tämän viikon lomalla. Töissäkin oli melko rauhallinen viimenen viikko.  Mutta mitä tää nyt on?  Mun viikon loma alkoi perjantaina. Samana iltana en saanutkaan unta, vaikka olin tosi poikki. Lopulta mä valvoin sängyssä vielä aamulla 5.30! Nyt mun rytmi on sit aivan sekasin ja 6 yötä on menny täysin pieleen, kun mä en vaan nukahda, vaikka oon sairaan väsyny. Mä oon kattellu kelloa lähes joka yö vielä 3-3.30 välillä. Sit en oo enää uskaltanu. En siis tiedä millon mä oon nukahtanut.  Heräämiset on yhtä tuskaa ja sängystä nousemiseen menee pitkään. Mulle on vapailla  normaalia herätä ihan kohtuuvirkeenä ilman kelloa 7-8 aikaan. Nyt on todellisia vaikeuksia vielä 10 aikaankin. Mulle ei oo täm...

 Joskus tulee eteen niitä päiviä, kun vaan vois heittää hanskat tiskiin ja vaipua johonkin horrokseen. Tänään se päivä osui mulle.  Pitkästä aikaa mulle tuli pelko siitä, että mä tipun takasin uupumuksen kuiluun. Mä menin töissä välillä niin lukkoon, että mä unohdin hetkittäin, mitä keinoja mä oon jo tässä parin vuoden kuntoutumisen aikana opetellut. Mä oon tehny hiton pitkän matkaa töitä, että oon noussu pohjalta ja kuntoutuminen jatkuu edelleen. Pelkästään se vie voimia. Se on jatkuvaa mielensisäistä työtä, vaikka samalla pitää keskittyä siihen hetkeen, missä on ja mitä on tekemässä.  Tänään mä huomasin kuormittumisen nousevan todella korkeelle. Se oli hyvä muistutus itellekin, että tää tie on pitkä ja tiputuksia tulee edelleen, ehkä ei niin herkästi kuin ennen mutta kun se tulee, se voi silti iskeä voimalla.  Mä tein 11 kk 50% työaikaa. Työajan nosto 80 prosenttiin tuli viikko sitten voimaan. Mä oon huomannu sen vaikutuksen heti. Oon ollu poikkeuksellisen väsynyt ...

Olipa kerran varhaiskasvatuksen lastenhoitaja. Hän oli tehnyt tärkeää työtään kolmasosan elämästään. Hän teki työtään hiljaisesti, päättäväisesti, täysillä, intensiivisesti, lojaalisti ja luotettavasti. Hän yritti aina ylittää omat ja toisten odotukset. Hän imi jatkuvasti tietoa kollegoiltaan, koulutuksista ja kirjallisuudesta. Hän ei koskaan vaatinut, saati pyytänyt mitään. Hän teki vain työnsä niin, ettei siitä löytynyt moitteen sanaa. Senpä takia kai hän ei saanut työstään juuri palautetta. Eihän varhaislapsuutta ja työntekoa jo valmiiksi arvostava työmyyrä tarvitse huomiota, puhumattakaan myönteisestä palautteesta ja kiitoksesta. Niinhän siinä sitten kävi, ettei tämä ahkera lastenhoitaja kokemuksen ja tiedon lisääntyessä enää niellytkään ihan kaikkia päätöksiä ja vaatimuksia, mitä varhaiskasvatusalan kentälle heitettiin. Hän alkoi kyseenalaistamaan epäkohtia ja hakemaan perusteita vaatimuksille monelta suunnalta. Hän huomasi usein ihmettelevänsä monen asian kohdalla, miksi puhutaan...

Mun tekis mieli kirjottaa juuri päättyneestä neljän päivän koulutuksesta ihan mieletön teksti. Mutta tiedättekö, mä en ehkä pysty keksimään sanoja kuvaamaan tän koulutuksen annin, merkityksen ja inspiraation määrää ja laatua! Mä oon tuntenut olevani enemmän elossa kuin pitkään aikaan. Kaikki se, mitä mä henkilökohtaisesti teen mun työssä, ne pienimmätkin hetket läsnäolevana aikuisena, on saanut entistäkin suuremman arvon mun omassa mielessä.  Varhaiskasvatuksen suhteen aihe on jäätävän tärkee  - aivo-osaamista lasten kasvun, kehityksen ja oppimisen tueksi. Kouluttaja on inspiroiva alansa ammattilainen. Hän tietää todellakin, mistä puhuu. Ja kaikki tieto perustuu neuropsykologisiin tutkimuksiin. Aihe on kiinnostanut ja motivoinut mua jo ekoista psykan tunneista lähtien. Mä huomaan, kuinka mun jo ennestään suuri tiedonjano vaan kasvaa. Dopamiinit on hiponu maksimiarvoja! Mä oon saanu ison kasan vahvistusta mun omalle ammatilliselle ajattelulle ja tavalle tehdä mun työtä. Tää kou...

Mä seurasin jälleen tänä vuonna Maailman suurinta vanhempainiltaa verkossa. Tämän vuoden aiheena oli lapsen tuki.  Viime vuodelta löysin samaisesta tilaisuudesta mun tekemän kirjoituksen. Viime vuonna lapsen päiväkotiarjen keskiöstä eli lapsesta oli puhumassa Maaret Kallio. Tässä siis mun mietteitä vuoden 2021 tapahtumasta. Esitykset oli musta selkeitä ja aiheet tuotiin ymmärrettävästi esille. Maaret Kallion esitys oli tosi hyvä lisä. Mä olisin toivonut, että olis enemmän ollut katsojia.  Hyviä asioita. Kannatti katsoa. Varhaiskasvatuksen tavoitteet ja merkitys vasun kautta tuotiin hyvin näkyviin.  Mutta.. Kuitenkin tän viikon työpäivien jälkeen sanat tuntui hyvin kaukaisilta. Se, että pienten ryhmässä 3 ammattilaista vastaa 13-15 lapsen laadukkaasta varhaiskasvatuspolusta ei omassa arvomaailmassani mitenkään kohtaa sitä, mistä paperilla puhutaan. Tavoitteiden toteutuminen arjessa tuntuu osittain haastavalta. Lisäkädet ja sylit tulisi tarpeeseen, kun vasta tutustut...

Miksi ihminen saa päättää, kuinka monta mitäkin eläinlajia Suomen luonnossa liikkuu?  Miksi meillä on tappokiintiöt? Miksi ihminen saa päättää, mikä kasvi kasvaa missäkin? Miksi ihminen saa päättää, kuinka paljon vesieliöitä tuhotaan? Miksi ihmeessä ihminen käyttää vesistöjä ja metsiä kaatopaikkoina? Poissa silmistä, poissa mielestä ei vain toimi tässä kohtaa! Miksi ihmisellä on valta päättää lintujen kohtalosta? Miksi ihminen saa vallata jokaisen elinalueneliösentin eliöiden, eläinten ja kasvien kustannuksella? Miksi ihminen rikkoo, tuhoaa, tappaa, roskaa, myrkyttää, sotkee, likaa, saastuttaa? Ja kaikki tämä ilman sanktioita! Tottakai me yhteiskuntana lopulta omasta piittaamattomuudestamme sitten kärsitään tavalla tai toisella. Miks ihmisen ja ympäristön elämän välillä täytyy olla fataalia kilpailua? En tarvitse luentoja. Mä olen perillä turvallisuuskysymyksistä ja nykyaikaisesta elämäntavasta. En silti ymmärrä ihan kaikkia perusteluita. Alunperin säädökset on kuitenkin tehnyt ihm...

Ystäväni, keväällä me koettiin sun kanssa kovia. Lääkärin sanat sulle oli shokki myös mulle. Ja mä halusin ilmaista sulle kaiken sen, mitä mä ajattelin. Ja koska mä osaan kirjottaa, mä kirjotin. Maaliskuu 2022 Muistatko sä sen, kun me ollaan tutustuttu? Mä en. Mutta mä muistan meidän yhteisestä elämästä niin paljon kaikkea muuta! Me ollaan leikitty pihaleikkejä. Me pyydettiin talkkaria laittamaan vesisuihku pihalle. Me ollaan tehty kepposia naapureille. Me ollaan lintsattu koulusta. Me ollaan pelattu sitä ihanaa vanhaa Nintendoa tuntitolkulla. Me ollaan otettu paljon vastuuta ja koettu lapsuudesta asti vaikeuksia. Me ollaan aiheutettu harmaita hiuksia vanhemmille teini-iässä. Me ollaan vietetty kesälomia teidän papan luona. Me hurjasteltiin pappamopolla joka kesä ja tuunattiin siihen takapenkki, että mun oli kivampi istua kyydissä. Me ollaan valittu sama amislinja. Me ollaan koettu murrosiän haasteet yhdessä. Me ollaan kasvettu aikuisiksi yhdessä. Meitä yhdistää hirvittävän suuri eläin...

Mä hämmennyn siitä, etten mä oikein tunne mitään järisyttävää, jos mä nään kuvia tuntemattomista kuolleista tai haavottuneista ihmisistä. Tietenkin sellaset kuvat on järkyttäviä. Niin me ajatellaan ja sanotaan. Silti mulla on olo, että siinä kuuluis tuntea jotain ihan hirvittävää. Ajatus nähdä haavoittuneiden ja kuolleiden kuvia ei mua häiritse. Enemmän mua järkyttää se, mitä niiden taustalla on. Kun mun kihlattu kuoli, mä halusin mennä vielä viimeisen kerran katsomaan häntä oikeustieteellisen patologian laitokselle. Kun mun mummi kuoli, mulle annettiin vielä mahdollisuus nähdä hänet kuolleena sairaalan kappelissa. Tottakai mä menin katsomaan. Kun mun isä kuoli, mä halusin ehdottomasti nähdä hänet vielä arkussa ennen siunaustilaisuutta. Siinä mä jotenkin ymmärsin konkreettisesti, että se ihminen todella on kuollut, hengetön, eloton, eikä se nouse tosta enää. Mä myös ymmärsin, kuinka pahasti ihminen voi mennä rikki onnettomuuksissa. Mä oon ottanut kuvan mun isästä ja mummista kuolleena....

 Mä oon kokenut molemmat - luunmurtuman ja burnoutin. Molemmista jäi jälkiä. Musta tuntuu, että ympäristön on vaikeempi ymmärtää, että burnout on muokannut ja tulee edelleen muokkaamaan mua uusiksi. Kaikki ymmärtää ja empatiseeraa, kun jonkun luu on murtunut. Joku saattaa sanoa, että voi ei, nyt sulle tuleekin pitkä toipumisaika tai toivottavasti se luutuu uudestaan mahdollisimman pian. Sitä vaan toivoo itsekin, että murtuma paranis niin, ettei se enää vaivaa mitenkään. Mutta käykö se niin?  Mun oma kokemus luun murtumasta on oikeassa peukalossa. Aikanaan se murtui rullaluistellessa. Tai no tarkemmin siinä kohtaa, kun mä kaaduin ja peukalo vääntyi kohdatessaan maan pinnan. Onneks mä pääsin tosi nopeesti lääkäriin. Se kipu oli mitä hirvein. Heti kaatumisen jälkeen mulla musteni silmissä, kun kipu oli niin kova. Joku vois miettiä, että onneks se oli vaan peukalo, onneks ei käyny pahemmin. Niin tavataan sanoa. Tavallaan semmonen tuntuu pahalta. Kysehän on mun raajasta ja todella ...